Jukalla ja Petralla oli ollut kaikki. Upea oma talo Mustiossa, pieni ja omalla tavallaan söpö ranskanbulldog Retu, ja hyvät työpaikat, Jukalla sijoitusalalla ja Petralla museoamanuenssina.

Nyt Jukka kuitenkin kellui valtameressä.

Siinä ei tarvinnut tehdä mitään. Vesi oli suolaista, ja siinä kelluminen helppoa. Jukka makasi lähes tyynen pinnan päällä selällään ja katseli silmiään siristellen pilvetöntä taivasta, ja punertava aurinko oli laskemassa horisonttiin. Ketään ei ollut näköpiirissä. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei tuulen ulinaa, aaltojen liplatusta, lintujen lepatusta, ei mitään. Jukka oli varma siitä, että hänen alapuolellaan makaava meri oli kilometrejä syvä. Se ei pelottanut häntä. Sen takia hän nyt keskellä ulappaa yksin kellui, mikään ei ollut pelottanut häntä enää pitkään aikaan.

Petralle Jukka oli puhunut liikematkasta Kanariansaarille lähtiessään, mutta se oli ollut valhe. Petra ei ollut epäillyt mitään, miksi olisi. Perillä Jukka oli vuokrannut kalastusveneen Gran Canarialla sijaitsevalta suuremman luokan satamafirmalta, joka vaikutti sangen turtuneelta kilpakalastusta harjoittaviin ökypohattoihin, sillä kahden kysymyksen jälkeen Jukalla oli jo ollut veneen avaimet käsissään.

Jukka oli lähtenyt vesille, ja ajanut veneellään niin pitkälle, kuin oli tuntunut sopivalta. Niin pitkälle, ettei mitään ollut enää näkynyt, ei maata, ei muita veneitä, ei valonkajastusta. Ei mitään. Sitten hän oli tukenut veneen ratin kohtisuoraan eteenpäin ja lukinnut kaasun lievästi pohjaan, ja paatin kiihtyessä oli hän itse hypännyt mereen. Noin kahden tunnin kuluttua oli hänen vuokraamansa vene tyystin kadonnut horisonttiin. Mitään pelkoa muistuttavaa ei tuolloinkaan ollut hiipinyt Jukan ajatusmaailmaan. Meri ja mieli olivat olleet tyyntä yhtä kaikki.

Pelko ja sen rippeet olivat karistuneet Jukan harteilta ajan myötä. Ensin isä oli kuollut, ja Jukka oli muistanut kuolevaisuutensa. Sitten äiti oli vaipunut masennukseen, ja Jukka oli muistanut haavoittuvaisuutensa. Petrassa Jukka oli nähnyt varauksettomasti iloisen asenteen elämään, suuren sydämen ja kauniin ihmisen, ja olikin ihastunut tähän lähes välittömästi. Äiti oli kuollut muutama vuosi isän jälkeen - se ei ollut tullut Jukalle yllätyksenä. Tuolloin Petra oli tuntunut tarrautuneen Jukkaan yhä tiukemmin, ehkä myötätunnosta, ehkä pelosta jäädä yksin. Sitäkään pelkoa Jukka ei enää tuntenut. Hän kuvitteli vaihtoehtoista loppuelämää yksinäisyydessä, vailla Petraa, ilman kavereita, ei perhettä, ei sukulaisia. Hän välittömästi huomasi, kuinka samalta tuo kuvitelma tuntui, kuin jokainen hetki hänen sen hetkisestä elämästään.

Pimeys oli laskeutunut. Meri tuntui hieman kylmemmältä, mutta se oli yhä lähes peilityyni. Pelastusliivit helpottivat Jukan huoletonta kellumista valtameressä; eihän hän sentään itsetuhoinen ollut. Hän mietti, kuinka monta metriä oli liikkunut näennäisesti vain paikallaan kelluessaan, tuskin kovin monta. Tähdet ja kuu valaisivat mustaa merta taianomaisesti, ja niiden valo peilautui meren pinnasta häikäisevästi.

Psykiatri oli sanonut suoraan, ettei ollut osannut auttaa Jukkaa. Eri lähestymistavat eivät olleet tuoneet mitään päivänvaloa siihen, miksei Jukka tuntenut pelkoa mistään asiasta. ”Kuolemanpelko on meihin ohjelmoitu, kyllä sinä sitä tunnet”.  Jukka oli nyökännyt, mutta häntä huvitti tuolloin suunnattomasti teeskennellä myöntyvänsä siihen luonnolliseen faktaan, että hänkin oli ihminen. Eihän hän tästä nauttinut, eikä yrittänyt olla millään tavalla uniikki lumihiutale. Hän oli tullut hakemaan apua. Ja siinä hän nyt oli, nyökkäilemässä psykiatrin väärää olettamusta hänestä oikeaksi, mahdollistaessa tätä terapiaistunnon irvikuvaa todeksi.

Myös töissä oli alkanut mennä huonosti, koska Jukka oli alkanut tekemään asiakkaidensa hänelle uskomilla varoilla sijoituksia vailla minkäänlaisia riskianalyysejä. Hän ei yksinkertaisesti nähnyt syitä olla tekemättä niitä sijoituksia.

Todettuaan psykiatrisen hoitomuodon epäonnistuneen surkeasti hänen kohdallaan, oli Jukalle tullut päivä päivältä yhä selvemmäksi se ainoa keino tuon eksistentialistisen tuskan helpottamiseen. Hänen olisi löydettävä pelkonsa.

Siksi Jukka nyt kellui yksin tyynellä Atlantin valtamerellä, keskellä ei mitään. Mutta vielä hän ei pelännyt. Ehkä piti odottaa myrskyä. ”Onko tämä itsekästä? Onko tämä itsekkäin teko, jonka olen koskaan tehnyt?” Jukka ajatteli Petraa. Petra tunsi varmasti pelkoa kuten normaalit ihmiset, miten hänelle kävisi kaiken tämän jälkeen? Jukka ei halunnut ylianalysoida tilannetta. Heti, kun pelko löytäisi hänet, hän yrittäisi pelastaa itsensä.

Yö oli jo pitkällä. Meri oli alkanut aaltoilla hieman, ja Jukka kuuli, kuinka se hiljaa kohisi ja keinutti häntä hempeästi. "Kun aurinko nousee, minä alan uida", ajatus varmistui hänen päässään. Hän uisi, kunnes kohtaisi veneen, joutuisi hain uhriksi, pääsisi rannalle tai hukkuisi. Se kaikki oli alkanut tuntua allegorialta. Valtameri oli kuin koko elämä, mitään varsinaista eroa ei ollut keinua sen keskellä pelottomana ja tunteettomana, kuin yrittää elää elämää kuivalla maalla, onttona ja tarkoituksettomana kuin jonkinlainen tyhjä kuori. Jukka olisi niin merellä kuin normaalissa arjessaan suunnistava mitään kompassia vailla, samalla odottaen jonkinlaista kipinää, vastareaktiota hänen vääjäämättömyydelleen. Hän olisi kelluva elämän ulapalla siinä toivossa, että tuntisi jälleen joskus jotakin.

Auringon ensisäteiden saavuttaessa Jukan vasemman jalan varpaat, tajusi hän kuitenkin jotakin merkittävää.

Hänhän oli pelännyt jotakin kokoajan.

Sen illan, yön ja aamun. Siinä kilometrejä syvän Atlantin yllä lipuessaan, hän oli oikeasti ollut kokoajan peloissaan. Jukka ei ollut pelännyt hain hyökkäystä, hukkumista tai rajuilmaa. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa. Jukka ei ollut myöskään pelännyt Petran puolesta, koska hän tiesi Petran olevan moninkertaisesti vahvempi ihminen, kuin hän itse voisi koskaan olla.

Mutta hän oli pelännyt, ei vain tuossa nimenomaisessa tilanteessa, ajassa ja paikassa, vaan itseasiassa koko elämänsä ajan.

Jukka pelkäsi elämää. Hänen pelottomuutensa oli ollut pelkoa itsessään. Hän oli pelännyt sitä suurinta luonnollisuutta, sitä ainoaa asiaa, joka todella tekee ihmisistä ihmisiä: elämänjanoa. Koska oikea elämä, se on pelkoa täynnä. Pelkoa aina pyöräilyn opettelusta naapurin lapsen kertomiin kummitustarinoihin. Pelkoa ensimmäisestä koulupäivästä; pelkoa siitä, että koulussa tulee kiusatuksi - ja pelkoa siitä, tuleeko edes huomatuksi. Pelkoa oman lapsen syntymästä ja kuolemasta, työstä ja työttömyydestä. Tulemisesta rakastetuksi, ja pelosta tulla jätetyksi. Pelkoa vanhenemisesta, ja siitä, ettei tehnyt elämällään tarpeeksi ja siitä, että valitsi aina väärin.

Jukka pelkäsi, ettei tulisi koskaan kokemaan noita kaikkia pelkoja. Sillä jokainen niistä tuntui yhtä tärkeältä, eikä yksikään turhalta.

Aurinko nousi Atlantilla, jopa kirkkaampana kuin edellisenä aamuna, ja peilityynen meren koskemattoman kauneuden ja lumoavan hiljaisuuden saattoi rikkoa vain yksi uiva mies.