- ”Aioksä hypätä?”

Seisoin sillalla ja katsoin kaupunkia tyynenä kesäyönä. Paikalle sattunut nainen luuli minun mittailevan alhaalla odottavien junaraiteiden tappavuutta mahdollisen parinkymmenen metrin pudotukseni jälkeen. ”Jos ei putoaminen tapa niin aamujuna viimeistelee minut”, vastasin herttaiseen sävyyn. Nainen nauroi mukana – me suomalaiset olemme niin vitsikästä porukkaa.

Oikeasti en tuolloin, seitsemisen vuotta sitten, ajatellut itsemurhaa, vaan hedonismin merkitystä. Hedonistinen elämäntyylini oli siihen asti ollut tyydyttävää (no pun intended), mutta juuri tuolloin olin alkanut risteämään ikuiseen nautintoon vievältä tieltäni.

Wikipedia kertoo näin: ”Hedonismi on elämänfilosofian oppi, joka asettaa nautinnon tai mielihyvän keskeiseen rooliin tai tavoiteltavaksi. Yksinkertaisimman eettisen hedonismin mukaan 'mikä tahansa mikä aiheuttaa mielihyvää on hyväksi'.”

Eihän moni sitä oikeaa hedonistista elämää viettänyt, en minäkään. Se vaatisi jotakin ainutlaatuista. Mutta lähelle pääsin. Tosin mitä lähemmäksi pääsin, sitä enemmän aloin huomata ärsyttäviä piirteitä muissa nautintojen perässä juoksevissa ihmisissä, ja noista piirteistä puolisitoutumattomuus oli se, joka minut tuolta polulta lopulta pois ajoi.

Muut hedonismin löytäneet ihmiset todellakin elivät nautiskellen ja nautinnoissaan kylpien, mutta jokin heidän logiikassaan mätti. Hyvää ruokaa, juhlimista, naurua, mikä nyt kenenkin venettä heilutti (vai onkohan tuo väärä allegoria tähän). Jotkut saivat iloa sellaisistakin asioista, joita muiden oli vaikea sulattaa. Tämä aiheutti varmasti mielenkiintoisia, eritoten moraalisia kysymyksiä hedonistisen elämänfilosofian perusperiaatteiden suhteen, mutta en aio tähän dilemmaan paneutua sen kummemmin tässä kirjoituksessa.

Ilman sen moralistisempia pulmia on nimittäin totta, että hedonistille on helppoa viime kädessä kieltää kaikki, ja olla osallistumatta keskusteluun – siis minkäänlaiseen vuoropuheluun. Jos joku Huvittelevien Hedojen Yhdistyksestä (HHY tm) sanoo rupeavansa harrastamaan katupartiointia, tulee hänen uuden harrastuksensa, sen järkevyyden tai sen tuottaman ilon kyseenalaistaminen olemaan erittäin vaikeaa. Harrastus antaa hänelle mielihyvää, ja nautinto ja sen tavoitteleminen on nyt hänen ainoa elämäntarkoituksensa. Nautinto on suhteellinen käsite.

En siis vihaa sitä seikaa, että mielihyvä-periaatteella on helppo puolustella vaikka mitä syntejä (korkeintaan pelkään), vaan sitä, että tuo kyseinen periaate varsin usein tyrehdyttää keskustelun ja passivoi ajatuksenjuoksun dialogin molemmilta osanottajilta. Niin kauan kuin elämän tarkoituksenaan nautintoa pitävä ihminen saa rauhassa nojata ”teen sitä koska tykkään siitä” -argumenttiin ilman pelkoa siitä, että kukaan voisi tiedustella hänen motiiveistaan tai mietteistään sen enempää, tulen katsomaan heidän lävitseen.

Eräs taiteilija sanoi: ”puolikkaat ihmiset ovat pahimpia”. Hän tarkoitti ihmisiä, jotka eivät omistaudu asialleen tarpeeksi, mutta hivuttautuvat silti sen piiriin; sen kattavan hyväksynnän katon alle. Puolihedonismi on yleinen ilmiö, ja pullamössösukupolvi on ottamassa kyseisen elämänfilosofian itselleen. Heidän käsissään on argumentaation joukkotuhoase, joka odottaa kylmää keskustelua liian kauan kestäneen kenraalin sormen lipeämistä laukaisupainikkeelle.

”Mikä on elämäsi tarkoitus. Mitä haluat saavuttaa elämässäsi?”

- ”En halua saavuttaa mitään. Tarkoitus on pitää hauskaa, iloita ja nauttia elämästä!”

Tuona kesäyönä seisoin hiljaa paikallisella sillalla ja katselin levotonta kaupunkia, sen vilkkuvia värikkäitä valoja ja eritoten sen ihmisiä, ja tein päätöksen, etten koskaan halua vastata tuohon kysymykseen sillä tavalla.

Toivotan silti hyvää matkaa nautintojen polun valinneille. Suurin osa heistä on oivaltanut maailmasta ainakin jotakin olennaista: positiivisuus kannattaa, pienistä asioista nauttiminen on mukavaa, hymyileminen vie vähemmän energiaa kuin murjottaminen, ja jos ei asioita ota niin vakavasti, ei turhaa stressiä pääse syntymään. Mutta samalla hieman säälin heitä, sillä he saattavat näin valitessaan kadottaa jotakin ainutlaatuista, jopa korvaamatonta, vain sillä tekosyyllä, ettei se kuulunut heidän tapaansa elää. He saattavat kadottaa sen, mitä he muille ihmisille merkitsevät. Merkitys, sekin on suhteellinen käsite.