Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että elämä on paljon helpompaa ja hauskempaa kun siltä odottaa onnistumisia, muttei silti välitä jatkuvista epäonnistumisista. Siinäpä oli maailman simppelein virke. Paljon vaikeampi toki käytännössä toteuttaa omassa elämänrainassaan. Minunkin filmikelassa kun tuntuu tulevan ryppy vastaan joka kolmannella pyörähdyksellä.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että maailmassa tuntuu olevan oikeaa pahuutta. Näin en saisi äärettömänä realistina, epäileväisenä agnostikkona ja (silti) optimistisena haaveilijana ajatella. Terroristijärjestöt, käsittämätön väkivalta, koulukiusauksen liian monet muodot ja yleinen henkinen pahoinvointi ovat avartaneet maailmankatsomustani, mutta totta puhuen en koskaan halunnut näkökentästäni näin laajaa.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että maailma on pitkälti meidän rakentamamme kerrostalo täynnä erittäin byrokraattisia toimistosokkeloita. Omistettuja kerroksia löytyy mm. rahalle, vallalle, työlle ja kiireelle. Kerrosten läpi täytyy taivaltaa jotta pääsee talon katolle. Sieltä voi sitten halutessaan tippua alas tai sinne voi jäädä hengaamaan ja tiputtelemaan tavaroita kaduntallaajien päälle. Sitten voi tsiikata miten moni muu pääsee katolle. Ja niitä muita voi sitten yrittää työntää alas katolta jos alkaa tulla ahdasta.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että en ollut koskaan astunut väärään junaan. Nyt tein sen ja olo tuntuu tyhmältä. Se on joidenkin suurin pelko; huomata olevansa tyhmä. Minusta on hyvä olla tyhmä, ainakin välillä. Tosin, tämä voi olla jonkinsortin puolustelua mieleni suunnalta – astuinhan väärään junaan. Typerää.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että minun pitäisi olla mukavampi ihmisille. Haastan liikaa persoonallisuuksia: näin ollen olen itse haastava persoona. En itse tykkäisi hengata haastavan henkilön kanssa, sellainen on rasittavaa ja väsyttävää, jopa hengästyttävää. Miksi haastan? Ylimielisyyttä! Ehkäpä. Mutten saa tilannetta heti korjattuakaan. Se vaatisi paljon työtä ja keskittymistä luonteenparannusprosessiin: se jos jokin olisi haastavaa.

 

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että maailma on kaunis, mutten tiedä ketä varten.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että kun en ajattele lähestyvää kuolemaani, satun vain olemaan liian kiireinen niin tehdäkseni.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että ihmiset katsovat toisiaan liian vähän, ja kun sitten sattuvat katsomaan, niin liian pitkään.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että moni haluaa olla uniikki. Mitä jos kaikki olisivat uniikkeja, jokainen täysin erilainen. Haluaisiko silloin moni ollakin täsmälleen samanlainen kuin joku muu? Samiikki.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että ajattelen itsestäni liikoja. Mutta miten vähennän liiasta, miten erotan ja otan pois sen, mikä on liikaa liiassa? Mitä jos otan pois vääriä asioita vahingossa. Sitten en pitäisi itseäni minään.

Huomasin jo jonkin aikaa sitten, että olen huomannut paljon asioita jotka eivät ole tarpeeksi merkittäviä niistä yksinomaan kirjoittaakseni. Naseva, tekotaiteellinen ja loppujen lopuksi turhamainen kokoelmateksti niistä kaikista oli siis syntyvä.