Hän oli jo kauan vältellyt kirjoittamista.

Sen operaation aloittaminen tarkoittaisi yrittämistä, hän oli itselleen
toistellut. Yrittäminen tarkoittaa mahdollisuutta onnistua, ja myös mahdollisuutta epäonnistua. Epäonnistumisellahan on negatiivinen leima menestystä painoittavassa yhteiskunnassamme, joten sitä hän tietenkin yritti välttää.

Mutta luovalla ihmisellä ei ollut paljoa sanomista asian kanssa. Luovuutta ei pysty sammuttamaan. Niinpä keskellä toukokuista yötä, tarkalleen noin kello puoli neljä
aamuyöllä, hän alkoi naputella miniläppärinsä epäjoustavia näppäimiä, ikäänkuin toivoen sen tuovan jotain nopeaa tyydytystä ja  kirjallisten paineiden purkua. Hän kirjoittaisi kunnes asiaa ei enää olisi, tai hän ei enää jaksaisi. Yksinkertaista.

Sillä ei lopulta ollut väliä mistä hän kirjoittaisi, kunhan tekstiä ilmestyisi; hän tuottaisi jotakin. Hän päätyi siis vain purkamaan sen hetkisiä tuntojaan, tunnetilaansa ja kaikenlaisia ajatuksia. Juonellisesti köyhää, arvoltaan löyhää löperrystä. Silti se oli
hänelle itselleen tuikitärkeää tuolla hetkellä, se oli rakennustavaraa hänen tekstilleen, polttopuita hänen luovuutensa nuotiolle.

Hän tiesi että jos hän sisällyttäisi tekstiin oikean juonen, se mahdollistaisi liikaa tarinankertojille ja kirjoittajille tyypillisiä ongelmia, kuten itsekritiikin, faktan ja fiktion määritelmän, juonen kaaren,jopa lauseopin. Nämä seikathan saattaisivat pysäyttää tekstin soljuvan etenemisen, kirjainten vakaan ja temmokkaan ilmestymisen ruudulle häntä tyydyttyvällä nopeudella.

Se oli ironista, sillä hän oli jo kauan pitänyt oikeaa suomalaista "kirjallisuutta" kuolleena juuri näiden eväiden myötä: hänen mielestään piirin olivat päässeet täyttämään nimenomaan jonninjoutavat höpöttäjät, ja heidän kielellisesti metaforilla kyllästetyt, lapsuuden traumoista ammentavat draamat ja muut perheen tragedioista kertovat mutinat. Näille niitä kaikenmaailman finlandioitakin nykyään jaetaan, hän mietti, mitä nyt yleistämiseltään ennätti.

Samalla häntä tietysti kalvoi jatkuva epäilys näistäkin asioista. Kirjailijalle tyypillistä on epäily, sanoi jo Waltari muinoin,  mutta hän piti sanaa liian köykäisenä. Paljon todellisempi sana
oli epävarmuus. Epävarmuus totuudesta, ja siitä että onko oikeasti oikeassa, onko oikeasti järkevä. Vai onko sittenkin idiootti.

Joku hänen luokkalaisensa oli joskus sanonut, että ihmisen suurin pelko on sen tajuaminen, että on oikeasti tyhmä. Tyhmempi kuin muut. Niinpä hän nyt muisteli tätä lausahdusta ja sovelsi sitä tilanteeseensa: jos hän olisi oikeasti tyhmä, eikö hän nyt tekisi itsestään täysin
naurunalaista kirjoittamalla ajatuksiaan kaikkien luettavaksi? Silloinhan kaikki varmasti tajuaisivat, että hän on idiootti!

Aivan, mutta jos tekstille ei oikeasti ole yleisöä, niin eihän tämä idiotismin
julistuslaulu oikeastaan haittaa, hän mietti. Tässähän oli oikeasti kyse luovuuden purkamisesta. Harjoitus, aivan, harjoitus.

Hän joutuu miettimään hetken ennenkuin jatkaa tasaista naputteluaan. Kello
on jo yli neljä, ja suomen linnut ulvovat aamuyössä kuin sairaat sudet.

Hän miettii myös miten tälläinen kirjallinen prosessi hoitui ennenvanhaan
kerrostaloissa - kirjoituskoneiden kova naputtelu ja kilinä piti varmasti naapureiden
lisäksi itse kirjailijaa hereillä jotta tämä varmasti saisi inspiraationsa naulattua ikuisuuteen. Niin ja kahvi auttoi varmasti silloinkin.