perjantai, 9. kesäkuu 2017

Kymmenen Kesän Kaveria

Ihmiset ovat erittäin mielenkiintoisia olentoja.

 

Yksi kiinnostuu käärmeistä, Toinen torakoista,

Kolmas kammoaa kumpaakin.

Neljäs nielee nauloja työkseen,

Viides virkkaa vapaa-ajallaan.

Kuudes ei usko kuussa käydyn,

ja Seitsemäs satanismin valitsi.

Kahdeksannellakin kammo kirkkoon,

mutta Yhdeksäs yhtyy jumalaan.

Kymmenenneltä ei kukaan kysynyt.

 

torstai, 1. kesäkuu 2017

Pudotus

Ai, tältä yksinäisyys tuntuu. 

Ennen en tiennyt, vaikka olin sangen yksin. Olin valaistunut. Pidin kyllä jo silloin itseäni valaistuneena, mutten ollut täysin varma. Nyt tiedän, että olin. Sillä nyt tämä hiljaisuuden täyttämä rutiini ja käyttämättömyydestään kähentynyt ääneni tekevät minut hieman surulliseksi. Ennen osasin surea oikeita asioita, itkeä kun siihen oikeasti oli syy. Nyt tuntuu, että jokainen yksin vietetty hetki murentaa minusta palan pois, huuhtelee kauas ulapalle osan jotakin olennaista itsestäni.

Liioittelenko vai en, en tiedä. Onko tämä tunne, tämä heikkouden ja epätoivon rajalla kiikkuva kypsymätön ajatus oikeasti vain raa'inta mahdollista ihmisyyttä, aidointa elämää jota ihminen voi elää ja aistia? Olemmeko me laumaeläimiä, yhdessä liikkumaan ja kommunikoimaan tarkoitettuja olentoja? Yrittävätkö ihmisluonto ja evoluutio kertoa minulle jotakin näiden abstraktien ajatuksien ja tunteiden avulla?

Asiaan on helppo ratkaisu, jos sitä ratkaisuksi voi kuvailla - en näet voi asialle mitään.

Yritin, ehkä yritän uudelleen. Mutta se ei korjaa tätä. Sain varsin nopeasti huomata, että seurassakin olin yksin. Ehkeivät luonnonlait, psykologia, biologia tai muut tieteet pysty koskaan ilmiötä edes selittämään. Ehkä tästä olotilasta, tästä mielen eksistentialistisesta ahdistuksesta, kumpuavat ihmisen elämän vakavimmatkin ilmiöt, kuten masennus, itsetuhoisuus tai vaikka ääri-idealismi. 

Hetkinen, mitä muuttui? Miksi nyt, ylhäisessä yksinäisyydessäni (hieno sananparsi), tunnenkin asian suhteen jotain negatiivista! Miksi en pidä tästä enää, miksi en osaa arvostaa tätä enää, kuten arvostin ennen? Mitä oikein tapahtui?

Vastaus kai on, että sain kokea skaalan toisen ääripään, ja ehkä hieman totuin siihen. Totuin sen yksilöllisyyttä sumentavaan vaikutukseen ja impulsiiviseen, sosiaalisia suhteita korostavaan ilmapiiriin. Pidin siitä, vaikea kuvitella henkilöä joka ei pitäisi. Turruin siihen. Ja kun sumu hälveni, ei allani ollut turvaverkkoa. Olin unohtanut ne yksinäisyyteni työkalut, joilla olin itsenäisyyteni ja yksilöllisyyteni niin taitavasti joskus kauan sitten veistänyt. Mutta tiedän, että ne ovat tuolla jossain lihasmuistissa. Ne odottavat sitä hetkeä, kun ne jälleen poimin rohkeasti ylös, nostan katseeni ja karistan tuhkan harteiltani. Ja veistos tulee olemaan nyt paljon vahvempi.

20170430_160817804_iOS.jpg

torstai, 11. toukokuu 2017

Kirjailija


Marraskuu

Opettaja pysähtyi Annelin kohdalla, ja katsoi tämän tekstiä. 

-"Mitä sinä luulet tekeväsi?"

Anneli ei ollut huomannut opettajaa, ja nyt oli liian myöhäistä suojella vastasyntynyttä raakiletta.

-"Tämä on vain tälläinen, yksi juttu."

Opettaja nappasi yhdelle kopiopaperiliuskalle tulostetun, punakynäkorjausta vilisevän tekstinpätkän käsiinsä, ja alkoi lukea sitä kärsimättömän oloisesti, ikään kuin jo olettaen siinä olevan jotain vialla. Kolmekymmentä sekuntia myöhemmin hän repi sen Annelin edessä kappaleiksi, ja paperin palaset leijailivat luokan lattialle kuin ensimmäiset lumihiutaleet, jotka olivat päivää ennen laskeutuneet opiston pihan tummalle asfaltille. Muut oppilaat todistivat tilannetta. Kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Anneli.

-"Haluatteko te tulla kirjailijoiksi? Mitä te oikein haluatte? Mitä te oikein teette täällä? Anneli, kerro nyt koko luokalle, miksi tuhosin työsi."

Anneli ei vaikuttanut surulliselta, muttei myöskään tyytyväiseltä. Hän oli tyyni ja neutraali. 

-"Kirjoitin rakkaudesta."

Opettaja käveli liitutaulun luo luokan eteen, nappasi väriliidun käteensä ja katsahti oppilaitaan.

- "Ja onko se väärin? Timo, siellä takana. Onko väärin kirjoittaa rakkaudesta?"

Timo oli hänelle osoitetusta huomiosta hämillään, muttei silti epäröinyt oitis vastata opettajan kysymykseen: 

-"Ei tietenkään."

Opettaja siirsi kylmän katseensa takaisin Anneliin.

-"Vaan..?"

Anneli katsoi lattialla olevia paperinpalasia, ja hän erotti niistä punaisen kynänsä jäljet.

-"On... On väärin kirjoittaa rakkaudesta, silloin kun on rakastunut."

Opettaja ei ollut odottanut Annelin vastausta loppuun asti, vaan oli jo aloittanut liidulla kirjoittamisen. Pian opettaja kääntyi, ja taululla koreili heille jo ensimmäisillä kirjoituskurssin tunnilla opetettu mantra: ÄLÄ KIRJOITA RAKASTUNEENA RAKKAUDESTA. Sitten hän jatkoi.

- "Rakkaus on loistava aihe, yksi parhaimpia! Moniulotteinen, moneksi taipuva, genrerajoja rikkova. Mutta jos te ette ymmärrä sitä, että rakastuneena objektiivisuutenne kyseisen ilmiön suhteen on läpinäkymättömän, yltiöpositiivisen usvan peitossa, teistä ei koskaan voi tulla kirjailijoita."

Anneli mietti nyt, opettajan samalla saarnatessa oppipojilleen, kuinka onnekas hän itseasiassa oli ollutkaan ottaessaan vain yhden sivun repussaan lojuvasta käsikirjoituksesta esiin. Hänhän oli kirjoittanut kyseistä teosta jo yli kuusisataa sivua. Kirjan työnimi oli Toisilleen Tuomitut, ja kyllä, kaikki nuo sivut kertoivat siitä itsestään ─ rakkaudesta.

Mitä Anneli nyt tekisi? Hän tiesi opettajan olevan lopulta oikeassa kaikesta. Kirjan sivut olivat todennäköisesti täynnä imelää liisteriä, yltiöromanttisia kliseitä ja kermavaahdolla kuorrutettua juonta, jos sitä juoneksi voisi edes kutsua. Olisiko hänen parasta tuhota koko kirja, käyttää luokan perällä olevaa paperisilppuria heti luennon jälkeen kun muut olisivat lähteneet? Miksi kukaan haluaisi lukea hänen tuotostaan, miksi kukaan tuhlaisi siihen aikaansa. Voi ei, Anneli ajatteli, hän itsehän olisi se, joka tuhlaisi jonkun muun, viattoman uhrin aikaa!

Anneli oli halunnut kirjailijaksi niin kauan kuin muisti olleensa elossa. Hän oli kirjoittanut niin kauan kuin oli siihen kyennyt, ja ennen sitäkin hän oli piirtänyt "aikuisten maailman" kirjaimia muistuttavia veikeitä koukeroita hoitopaikkansa värityskirjaan. Hän oli jo tuolloin miettinyt pienessä kiharaisessa päässään jos jonkinlaisia tarinoita, jännittäviä seikkailuja ja kehitellyt mielensä sopukoissa kokonaisia fantasiamaailmoja ─ joskaan hänen elämässään lopulta tärkeimmäksi muodostunut työkalu, kyky kirjoittaa, ei vielä tuolloin ollut pystynyt noita tarinoita muiden nautittavaksi selkeästi tuomaan. Mutta sitten kun se korkki vihdoin oli räjähtänyt auki, oli hän ollut pitelemätön.

Nyt Annelin edessä kuitenkin oli tämä dilemma, tämä kuusisataa sivua pitkä ongelma, joka hänen pienessä vihreässä Kånken-repussaan raskaasti painoi, kuin jokin hänen nuoruutensa idolista kirjoitettu, pehmoseksiä tihkunut paksu faninovelli. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei halunnut hylätä kirjaa. Siinä oli jotakin todella hyvää, siitä hän oli varma. Idea ja sanoma kaiken alla oli vahva, se oli hyvä. Se pitäisi vain kaivaa takaisin esiin, kaiken makean huurun alta. Mutta miten?


Joulukuu


Anneli seisoi luokan edessä, ja opettaja istui hänen paikallaan peremmällä luokassa: osat olivat vaihtuneet. Oli käynnissä omien tekstinäytteiden lukuhetki, ja oli vihdoin Annelin vuoro. 

Anneli saattoi nyt nähdä niin paljon asioita, jotka muuten, luokan keskellä istuskellessa, jäivät huomaamatta; Joonatan kaivoi nenäänsä, Milla näpytti kännykkäänsä. Opettaja ja muutama muu olivat ainoat ketkä katsoivat Annelia jo nyt, ennenkuin hän oli edes aloittanut tekstinsä lukua. Anneli tunsi tuolloin pientä ymmärrystä opettajien stressialtista työtä kohtaan. Hän uskoi aina ymmärtäneensä opettajaansa ja hänen menetelmiään. Mutta sitten Anneli aloitti, ja loputkin luokan katseet kääntyivät häneen.

Annelin teksti oli täysin erilainen kuin kuukausi sitten. Sen juoni oli täsmälleen sama, ja se kertoi rakkaudesta ─ mutta täysin eri tavalla. Anneli oli kirjoittanut sen uudestaan. Teksti oli Dostojevskimäisen realistinen, hieman psykologinen, ja kuitenkin Hemingwaymäisen suoraviivainen. Syvällisyys oli muuttunut soljuvuudeksi. Oppilaat katsoivat nyt kaikki Annelia lamaantuneina, kuuntelivat hänen mukaansa tempaavaa tarinaansa kuin jonkinlaista suurta julistusta.

Tekstin päätyttyä ihmiset taputtivat, muutama oppilaista nousi seisomaankin. Opettaja taputti myös, ja opettajan silmissä näkyi suunnatonta ylpeyttä, jollaista Anneli ei ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt. Ja todentotta, opettaja oli nyt vuorenvarma siitä, että Annelista oli kuin olikin kirjailijaksi.

Muutama oppilas, Timo mukaan lukien, kuitenkin istuivat hiljaa paikoillaan. He eivät taputtaneet. He vaikuttivat apeilta, jopa pettyneiltä. He katsoivat Annelia silmiin. Anneli huokaisi syvään, ja kyynel vierähti pitkin hänen poskeaan, tipahtaen ja kastellen hänen juuri ääneen lukemansa kirjoitusliuskan. Monien mielestä se oli ilon kyynel, mutta muutama tuona päivänä tiesi toisin.

20170511_165925279_iOS.jpg

tiistai, 21. maaliskuu 2017

Miltä kiniini maistuu

sky-sunny-sand-desert.jpg

Mies kohtasi autiomaassa ohikulkijan, ja sanoi tälle yhden sanan. Tuolla yhdellä sanalla hän oli ennustavasti osoittava kulkijalle kolme asiaa: mihin suuntaan kulkija tästä jatkaisi, hänen matkansa määränpään, ja miksi hän oli sinne menossa.


Totaalista pahuutta on olemassa. Tässä maassa, lintukodossamme, kytee pahaa. Täällä on oikeasti, tällä hetkellä, ihmisiä jotka eivät halua mitään muuta kuin pahaa juuri sinulle. Pahuutta, jota ei kauhistele vain naiivien lastensatujen maailmassa varttunut aikuinen hölmö, vaan jota kavahtaa kylminkin realistikko ja naapurin Reiska (joka hautaa ruumiita työkseen). Tässäkin maassa on ihmisiä, jotka ovat itsekkäitä  ei siihen ehkä sinulle tuttuun, puoliviattomaan päiväkotityyliin, jossa Ilari oli ominut liikennepuistoa esittävän leikkimaton itselleen koko hoitopäivän ajaksi, ei. Vaan ihmisiä, jotka käyttävät asemaansa, ylhäistä tai alhaista, ja valtaansa, laillista tai laitonta, itsekkäisiin ja ahneisiin tekoihin, samalla tiedostaen satuttavansa muita vakavasti. Joillekin tuo muiden satuttaminen on tarkoitus itsessään. Tämä on omiaan palauttamaan vahingossa liian ruusuiset lasit tänään päälleensä valinneen takaisin tukevasti maan pinnalle. Ja sen alle.


Nuorilla on tässä maassa outo asenne työtä kohtaan. En tarkoita vain työpaikkaa, vaan työn tekemistä minkä tahansa eteen. Tavoitteen saavuttamiseksi, opintopaikan saavuttamiseksi, aatteensa takia, harrastuksen vuoksi, parisuhteensa tai oman itsensä takia. "Paskat työpaikat", niissä ollaan vain ja ainoastaan rahan takia. "Leppoisat duunit" ovat niitä joissa on liukuva työaika, ja/tai pääsee käyttämään taitojaan ja luovuuttaan. "Paras duuni" ikinä on sellainen työ, jossa saa tehdä juuri sitä, mistä itse tykkää... Mutta suuri palkka kuuluu luonnollisesti silti asiaan.


Aikana, jona maamme tarvitsee uusia yrittäjiä, innovaattoreita ja sisukkaita työntekijöitä ehkä enemmän kuin koskaan Suomen historiassa, on meillä samanaikaisesti suurin osuus nuoria ikinä, jotka eivät halua perustaa yhtään mitään, minkä ei ole ensin todettu olevan trendikäs menestysresepti. Peliteollisuus on virallisesti täynnä. Nuoret aikuiset etsivät uraputkea, jota ei pienestä firmasta yksinkertaisesti voi vain löytyä, pienestä kirkonkylästä puhumattakaan. Helsinki, Turku, Tampere: Be there or be square. Riski on aina rutto, ja sinnikyydelle ei nyt vain ole aikaa. Entourage. Monet haluavat pikakelata onneen. Pariskunnat eivät halua rakentaa suhdettaan vakaalle pohjalle, kunhan se vain näyttää ulospäin vakaalta. Ei mitään hätää: tämän kaiken voi onneksi kumota ajatuksella siitä, kuinka kirjoittaja itse ei ole enää nuori, ja täten mitä ilmeisimmin hieman katkeroitunut ja nyt purkaa pahaa oloaan latomalla ilkeitä, tuulesta temmattuja sanojaan ohi räpyttäville harakoille.


"Alas", sanoi mies ohikulkijalle. Ohikulkija ei ymmärtänyt, mutta vilkaisi jalkoihinsa ja tunsi piston sydämessään; mies oli ampunut hänet.

perjantai, 13. tammikuu 2017

Et voi pysähtyä

Hänen nimensä oli osuvasti Kaarlo. Netissä hänet oli tunnettu nimimerkillä ”Charles72”. Rasmus oli ollut lievästi yllättynyt, kun omakotitalon ovea ei ollutkaan avannut rillipäinen, kalpea ja kevytrakenteinen nörtti, vaan parrakas ja iäkäs vanha mies.

-”Terve. Tule sisään vain. Kengät voi jättää tähän telineeseen.”

Rasmus astui sisään. Hän oli tullut tapaamaan internetin tiedefoorumilla kulttisuosioon noussutta mystistä hahmoa viimeisenä oljenkortenaan saadakseen apua häntä jo kauan piinanneeseen ahdistukseen, jota eivät edes kalliit terapeutit ja vielä kalliimmat hermolomat olleet saaneet taltutetuksi. Charles72 oli luvannut hänelle ratkaisun: vastaukset kaikkiin Rasmusta hermostuttaviin elämänfilosofisiin kysymyksiin.

Kaarlo istui punaiselle nojatuolilleen olohuoneeseensa, jossa kliseisen klassiseen tyyliin oli myös vanha takka, joka ei nyt, keskellä päivää, kuitenkaan palanut. Rasmus istuutui häntä vastapäätä isommalle sohvalle, ja katsoi odottavasti Kaarloa.

- ”Sinulla oli joitain tärkeitä kysymyksiä minulle, Rasmus?” Kaarlo meni heti asiaan.

-”Kyllä. Haluan tietää, mikä tätä maailmaa vaivaa, heh...” Rasmus naurahti levottomasti lausuessaan abstraktilta tuntuvaa, retorisen oloista kysymystään.

Myös Kaarlo hymähti. Rasmus jatkoi: ”Ihmisiä syrjäytyy, ja heitä ei auteta. Talous ja yhteiskunta muuttuvat erikoiseen suuntaan, köyhiä sorretaan yhä enemmän, pienyrittäjien elämästä  tehdään helvettiä, vaikka juuri he olisivat se voima, jota työllisyys tässä maassa eniten tarvitsee. Mitä ihmettä! Ja tämä vain yksi oman kotimaamme ongelmista.”

Miehet vakavoituivat.

-”Ulkomailla asiat vasta ihmeellisesti ovatkin. Köyhyyttä, väkivaltaa, rikollisuutta, terrorismia, sotaa. Epätasa-arvo kukoistaa enemmän kuin koskaan. Itsekkyys on huipussaan!”

Kaarlo katsoi tyynesti Rasmusta silmiin.

-”Ja miten tämä kaikki liittyy sinuun Rasmus..?”

-”En vain ymmärrä, ja se ahdistaa minua. Haluan tajuta. Auta minua ymmärtämään! Miksi maailmastamme on tullut näin outo? Mitä tämä digitalisaatio ja muu kehitys tekee ihmisistä? Petoja, välinpitämättömiä, pahoja! Eilen näin nuoren miehen ilman vaatteita palelemassa keskustorilla, hän näytti kuolevan. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan häntä, ei edes kysynyt häneltä mitään. Ei kukaan! Miksei!?”

-”Olet unohtanut asioita.” Kaarlo huokaisi äänekkäästi.

-”M-mitä..?”

-”Monet ovat unohtaneet. Tärkeitä asioita. Sinä et pysty pysähtymään, en minä, ei kukaan.”

Rasmus päätti kuunnella mitä Kaarlolla oli sanottavanaan, vastauksiahan hän oli talolta tullut hakemaan. Tosin Rasmus oli olettanut kysymystensä ihan aikuisten oikeasti olevan retorisia – vastauksia vailla olevia, eksistentiaalisia typeriä pohdintoja ja jonninjoutavaa jossittelua. Mutta Kaarlo vastasi.

-”Et voi pysähtyä, vaikka haluaisit. Voit istua siinä, nahkaisella ja kuluneella sohvallani täysin liikkumatta, ja liikut silti. Tahtomatta. Me pyörimme – maa pyörii. Heh. Älä suutu, tässä ei toki ole kyse avaruudellisista asioista, vaan me, ihmiskunta, olemme unohtaneet muita perustavanlaatuisia, maanpäällisiä seikkoja, kuten sen että mikään ei koskaan pysähdy.”

Rasmus ei peitellyt sitä, että hänen mielenkiintonsa oli herännyt, muttei halunnut silti vaikuttaa liian innokkaalta, lapselliselta. Hän antoi Kaarlon jatkaa.

-”Yhteiskunnalliset muutokset, luonnonvalinta. Älykkyysosamäärältään ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan heikoimpien laiminlyöminen sosiaalisella ja taloudellisella skaalalla – ne ovat kaikki evoluutiota, raa’an oloista darwinismia. Me, ihmiset lajina, kehitymme. Huomisen ihminen on uusi ihminen, eilisen ihminen on mennyttä. Sopeutumaton, adaptoitumaton, jopa heikoksikin kutsuttava osuus, jää auttamatta jälkeen, hehän ovat jo jäljessä, vaikka etiikan silmien alla näyttäisivätkin olevan samalla viivalla. ”

Rasmus oli kauhuissaan. Miten tämä selkeästi harhainen vanhus pystyi ajattelemaan niin kyynisesti, niin epäinhimillisesti, suorastaan natsin lailla? Inhimillisyys oli kadonnut huoneesta minuuteissa. Rasmus oli varma, että Kaarlo, alias Charles72, oli katkeroitunut poikamies, yksinäisyydessään marinoitunut ja synkissä ideologioissaan hautunut ikuinen pessimisti. Sitten hän näki kuvan.

-”Siinä on vaimoni ja lapseni. Ja heh, olemme edelleen perhe. Ja sangen onnellinen perhe, vaikka itse sanonkin.”

Takan päällä oli valokuva Kaarlosta ja hänen perheestään, kiltin näköisestä vaimosta ja pienestä tytöstä.  Rasmuksen oli kuitenkin pakko puhua.

-”Entä rakkaus? Armo? Altruismi? Yhteisöllisyys? Sinun sanasi, ajatuksesi, ne ovat sairaita... Kylmiä.”

Kaarlo purskahti nauruun.

-”Ha ha! Rakkaus. Rakkaus hämää sinua siihen asti, kun on liian myöhäistä. Se sitoo sinua ihmiseen tai ihmisiin niin kauan kuin annat sen niin tehdä, ja päästää lopulta ehkä irti, kun et enää voi sitoa itseäsi mihinkään muuhun. Kuin hyppäisit pilvenpiirtäjän katolta pyörtyen, mutta heräisit metri ennen maankamaraa. Vain juuri ennen väistämätöntä, sydäntä murskaavaa törmäystä. Vain hetki ennen loppua.”

Rasmuksella oli abstrakti olo. Hänen oli vaikea uskoa onnellisen perheenisän suoltavan tällaista paskaa. Kaarlo jatkoi.

-”Evoluutio.. Darwinismi.. ne ilmenevät maailmassamme tavoilla, joita emme sisäistä. Olemme unohtaneet, että kaikki liikkuu. Jokainen vanhenee, asiat, ihmiset. Maailma ei ole julma, se yksinkertaisesti ei vain odota ketään. Olemme unohtaneet. Sinä, Rasmus, olet unohtanut. Ja siinä yksinkertaisuudessaan on sinun ahdistuksesi syy.”

Rasmus nousi sohvalta, käveli eteiseen ja puki kenkänsä, ja astui ulos sanaakaan sanomatta. Pihalla hän katsoi suoraan aurinkoon. Sisällä Kaarlon saattoi kuulla ihmettelevän hänen lähtönsä odottamattomuutta.

maalaismaisema.jpg