tiistai, 29. elokuu 2017

Familiaris

-"Sä vitun pelle voit viedä ton suvaitsemattomuutes pois täältä!"

Sakari ja Mazdak huusivat kurkku suorana toisilleen, ja heidän ympärillään ollut porukka ei tiennyt kannustaako vai toppuuttaako tilanteen kehittymistä.

Sebastian yritti tuoda mielipidettään esiin, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Aluksi muutama oli jopa kiinnittänyt häneen jonkinlaista inhimillistä huomiota, mutta nyt porukka keskusteli (lähinnä huusi) vain keskenään, Mazdak ja Sakari pääesiintyjinään, huolimatta Sebastianin alituisista yrityksistä päästä mukaan seurueen kommunikaatioon ja saada oma äänensä kuuluviin.

Aina silloin tällöin kesken kiivasta ryhmädynamiikkaa, pienen ohikiitävän hetken ajan, joku katsoi Sebastiania suoraan silmiin. Sebastian ei täysin ymmärtänyt miksi, ja kallisti päätään hieman, ikään kuin salaiseksi merkiksi tuijottajalle osoituksena siitä, ettei hän oikein tiennyt miten olisi olemassaoloaan paremmin koko häntä sivuuttavalle ryhmälle enää markkinoinut.

Sebastian kuunteli Sakarin ja Mazdakin loputonta väittelyä maahanmuutosta, rasismista ja terrorismista. Sebastianille ne olivat vain sanoja, eikä hän ymmärtänyt niistä mitään. Mutta ääni porukassa yltyi entisestään ihmisten alkaessa herjata Sakarille jotakin sangen samantekevää. Päästäkseen mukaan ryhmään, yritti Sebastiankin hieman haukkua Sakaria. Se ei kuitenkaan edesauttanut enää kenenkään tilannetta, ja koko talo tuntui silmänräpäyksessä täyttyneen negatiivisella energialla.

Liisa lähestyi Sebastiania, ja ehdotti: "Me voitaiskin varmaan mennä ulos tässä vaiheessa".

Liisa ja Sebastian kävelivät korttelia ympäri, ja Sebastian yritti kuunnella miten Liisa tulkitsi kärkästä tilannetta ryhmän kesken; lähinnä saadakseen ehkä jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten hän, Sebastian itse, voisi tehdä itsestään huomionarvoisemman muiden silmissä. Liisan mielestä Sakari oli aina ollut hieman ennakkoluuloinen Mazdakista, tämän taustasta johtuen. Tämä kaikki oli johtanut Liisan mukaan turhan suureen älämölöön. Sebastian katseli taivaalle. Hän ei ymmärtänyt Liisan selityksistä oikeastaan sanaakaan, mutta hänestä oli kaikinpuolin virkistävää ja mukavaa jaloitella välillä ulkoilmassa. Vessahätä olikin ainoa seikka, joka häntä nyt häiritsi.

Liisa ja Sebastian saapuivat lopulta takaisin talolle, josta he olivat kävelylle lähteneet. Sebastian oli ollut hieman huvittunut, koska Liisa ei ollut juuri mitenkään reagoinut hänen pysähdyttyä puolimatkassa virtsaamaan kadun laidalle, mutta toisaalta ehkä se ei kuitenkaan ollut niin iso juttu tässä kaveripiirissä. Useimmiten joku oli Sebastianille vastaavanlaisesta toiminnasta kovaan ääneen valittanut, ja käskenyt etsimään "paremman paikan". Liisa oli kuitenkin ilmeisesti ollut ymmärtäväinen.

Sisällä tunnelma oli rauhoittunut. Mazdak istui keittiössä ja Sakari olohuoneessa, molemmat hiljaisina ja riitelyn väsyttäminä. Sebastianista tuntui, että loppujen lopuksi hän säästyi paljolta, kun ei osannut ottaa tiettyihin aiheisiin minkäänlaista kantaa. Oli ikään kuin parempi olla tuntematta vihaa, surua tai katkeruutta aiheista, jotka lopulta tuntuivat kovin yhdentekeviltä koko ihmisyydelle; hehän olivat lopulta kaikki samalla viivalla, vaikkeivat sitä itsekään enää välttämättä uskoneet tai tienneet. Toiset olivat typerämpiä ja kärkkäämpiä käytöksessään tai huolimattomampia puheissaan ja teoissaan kuin toiset. Heille tasa-arvoisuuden viiva oli jostain syystä, ehkä kiireessä tai odottamattomien tapahtumien seurauksena hämärtynyt, ja elämänmittaisen harhailun lomassa heidän moraalinsakin ehkä sumentunut. Vaikka mitäpä Sebastian ihmisyydestä edes tiesi, vain näkemänsä ja kuulemansa, ja se ei ollut kovinkaan usein nättiä.

Päivä vaihtui lopulta illaksi, ja Mazdak sekä Sakari olivat nöyrtyneet kättelemään toisiaan unohdetun riidan merkiksi. Liisa paijasi hellästi Sebastianin päätä, ja vaikutti iloiselta siitä että tilanne oli neutralisoitunut. Kaikki oli jälleen olevan kunnossa. Kaverukset alkoivat lähteä kukin omille teilleen, ja ihmiset hyvästelivät toisiaan haikein mielin.

"Ihmiset todella ovat erikoisia, niin hyvässä kuin pahassa", mietti Sebastian samalla, kun Liisa kiinnitti hihnaa takaisin tämän kaulapantaan.

maanantai, 31. heinäkuu 2017

Illallinen kahdelle tulevaisuudelle

Teppo hypisteli pientä koteloa pikkutakkinsa povarissa. Se oli varmasti mukana. Mutta missä kohtaa se olisi otollisinta ottaa esiin? Alkuruoan ja pääruoan välissä? Pääruoan jälkeen, ennen jälkiruoan tarjoilua? Teppo päätti odottaa sopivalta tuntuvaa hetkeä.

-"Näytät satumaisen kauniilta", Teppo kehaisi Heliä.

"Kiitos."

He molemmat istuutuivat tarjoilijan osoittamaan pöytään, ja ilta oli valmis alkamaan.

Alkuruoka: Prosciuttokinkkuun käärittyä tankoparsaa Neufchátel -homejuuston kera. Viininä Joseph Mellot Sancerre La Chatellenie (Valkoviini, Sauvignon Blanc, Ranska).

Heli mietti, miten selittäisi asian Tepolle. Häntä pelotti oma neutraalisuutensa; ei surua, ei vihaa, ei tunnetta lähestyvästä epätoivosta. Heli odotti oikeaa hetkeä päästää lopullisesti irti massiiviseksi, auringon kokoiseksi paisuneesta salaisuudesta, jota hän oli rintalastansa alla kivuliaasti nyt kolme vuotta kantanut. Ehkä kuitenkin olisi järkevintä odottaa hamaan loppuun, Tiramisuun asti, ennen kuin oli aika irrottaa?

Teppo ei voinut uskoa sitä, millainen onni hänelle oli suotu, kun hän oli löytänyt Helin kaltaisen naisen. Tepon veli oli aikoinaan illanvieton yhteydessä esitellyt paikallista tuttavakuntaansa, ja Heli oli ollut yksi näistä uusista muukalaisista joita Tepon elämä otti vastaan. Teppo oli kätellyt kaikkia tuttavuuksia, naisiakin, ja Heli oli ollut heistä ainoa, joka oli katsonut häntä suoraan silmiin, hymyillen. Se oli tehnyt selittämättömän vaikutuksen Teppoon, ja päivää myöhemmin heillä oli ollut jo päivämäärä treffeille. Liian helppoa ollakseen totta, liian hyvää ollakseen lumetta.

Pääruoka: Paahdettua ankanrintaa karviaisenmarjakastikkeella ja kurpitsapyreellä. Viininä Cloudy Bay Pinot Noir (Punaviini, Pinot Noir, Uusi-Seelanti).

Heidän suhteensa oli ollut lumetta. Niin Heli asian käsitti. Hän oli ollut aikaisemmassa suhteessa onnettomin nainen koko maailmassa. Mies oli ollut muuan rotevahko, kalju moottoripyöräkerholainen kolmissakymmenissään. "Sellainen kliseetön jengiläinen", oli Heli ensimmäiset puoli vuotta ollut varma. Sen jälkeen totuus oli paljastunut, ja sittemmin jäljellä oli ollut vain kaukainen toive paremmasta tulevaisuudesta. Mies oli ollut väkivaltainen narkkari, velkoihin itsensä käärinyt muumio, joka ei enää omista kirouksistaan välittänyt, vaan syyti vitsauksensa myös Helin niskaan. Parin vuoden jälkeen Heli oli ollut täysin voimaton. Hän oli käyttänyt viimeisen energiapiikkinsä oman henkensä, tai mitä siitä oli jäljellä, suojelemiseen, ja täten vihdoin saanut katkaistua tuon tuhoon tuomitun suhteensa. Ero ei ollut kaunis.

Teppoa jännitti. He keskustelivat näennäisesti pinnallisista asioista, kuten siitä miksi maito on valkoista ja miten magnetismi toimii. "Jälkiruoan aikana, silloin on oikea hetki ottaa sormus esiin", oli hän nyt varma. Teppo tiesi, että viimeiset kolme vuotta olivat olleet hänelle onnellisimmat koskaan. Ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Aika Helin kanssa oli mennyt kuin siivillä, ja he olivat asuneet yhdessä jo yli puolitoista vuotta. Heli oli ollut kiinnostunut kaikesta mistä Teppokin: venäläisestä kirjallisuudesta, astrologiasta ja jopa metsästyksestä. Heli tuntui aina kuuntelevan, olevan tyyni ja rauhallinen, ja tällä kaikella oli ollut erittäin mieltä keventävä, raikastava vaikutus Teppoon. Hän oli rakastunut.

Jälkiruoka: Inkiväärinen sitrussorbetti.

Hän ei ollut rakastunut. Eräänä iltana, kun Helin tuttu oli pyytänyt häntä ulos viihteelle, oli Heli kuukausia eronsa jälkeen ensimmäistä kertaa rohkaistunut ja sanonut kyllä. Ja siellä hän oli tavannut Tepon. Teppo oli ollut kiltti, ja se oli riittänyt hänelle; he olivat päätyneet Tepon luokse yöksi. Teppo oli vaatinut Helin yhteystietoja heti seuraavana aamuna, soittanut vielä samana iltana ja pyytänyt häntä treffeille. Heli oli suostunut. Koska Teppo oli kiltti. Teppo oli aina kiltti. Teppo oli helppo ja hyvä. Heli oli jo silloin tiennyt, että asiat olivat edenneet liian nopeasti; että hän takertui johonkin turvalliseen ja lohduttavaan: pelastusrenkaaseen, joka oli vetävä hänet ylös siitä traumojen suosta, johon hänen ex-miehensä oli hänet jättänyt hukkumaan. Ei Tepossa varsinaisesti mitään vikaa koskaan ollut ollut. Heillä ei vain ollut mitään yhteistä  ei oikeasti. Heli oli tiennyt sen kolme vuotta. Hän ei ollut rakastunut Teppoon. Hän oli rakastunut vaivattomuuteen.

Hetki oli tullut. Teppo kurkotti povitaskuunsa, tarrautui hieman hikisellä kämmennellään tiukasti sormuskotelosta ja alusti asiansa:

-"On jotain... Mitä h-haluan sinulta kysyä, Heli."

Tepon sydän jyskytti nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin hänen elämässään. Hän näki tulevan. Hän näki heidän yhteisen kotinsa, yhteiset lapsensa, ja yhteisen rakkautta ja iloa tulvivan tulevaisuutensa. Kaikki oli valmista.

Heli näki, kuinka Teppo kurkotti kätensä takkinsa alle, ja samassa hetkessä hän tiesi: hän tiesi, mikä tuli olemaan viimeinen yö, jolloin he nukkuivat yhdessä, ja hän tiesi mikä tuli olemaan ensimmäinen yö, jolloin hän nukkuisi jonkun muun kanssa. Hän tiesi, mikä tuli olemaan heidän ensimmäinen suuri riitansa, koetinkivi, ja hän tiesi, ehkä kokemuksesta, että sen seuraukset tulisivat olemaan jotain sellaista, joka muovaisi heidän molempien elämistä jotain paljon onnettomampaa, kuin mitä Teppo tällä hetkellä todennäköisesti pystyi edes kuvittelemaan. Teppo ei ansaitsisi sitä.

"Odota." Heli sanoi. Teppo hämmentyi, mutta piti otteen vielä povarissaan, tiukasti kiinni sormuksen kotelossa.
Heli hymyili ja katsoi Teppoa suoraan silmiin, täysin samalla tavalla kuin heidän tavatessa ensimmäistä kertaa.

- "Eiköhän tilata vielä kahvit."

IMG_1057.jpg

perjantai, 9. kesäkuu 2017

Kymmenen Kesän Kaveria

Ihmiset ovat erittäin mielenkiintoisia olentoja.

 

Yksi kiinnostuu käärmeistä, Toinen torakoista,

Kolmas kammoaa kumpaakin.

Neljäs nielee nauloja työkseen,

Viides virkkaa vapaa-ajallaan.

Kuudes ei usko kuussa käydyn,

ja Seitsemäs satanismin valitsi.

Kahdeksannellakin kammo kirkkoon,

mutta Yhdeksäs yhtyy jumalaan.

Kymmenenneltä ei kukaan kysynyt.

 

torstai, 1. kesäkuu 2017

Pudotus

Ai, tältä yksinäisyys tuntuu. 

Ennen en tiennyt, vaikka olin sangen yksin. Olin valaistunut. Pidin kyllä jo silloin itseäni valaistuneena, mutten ollut täysin varma. Nyt tiedän, että olin. Sillä nyt tämä hiljaisuuden täyttämä rutiini ja käyttämättömyydestään kähentynyt ääneni tekevät minut hieman surulliseksi. Ennen osasin surea oikeita asioita, itkeä kun siihen oikeasti oli syy. Nyt tuntuu, että jokainen yksin vietetty hetki murentaa minusta palan pois, huuhtelee kauas ulapalle osan jotakin olennaista itsestäni.

Liioittelenko vai en, en tiedä. Onko tämä tunne, tämä heikkouden ja epätoivon rajalla kiikkuva kypsymätön ajatus oikeasti vain raa'inta mahdollista ihmisyyttä, aidointa elämää jota ihminen voi elää ja aistia? Olemmeko me laumaeläimiä, yhdessä liikkumaan ja kommunikoimaan tarkoitettuja olentoja? Yrittävätkö ihmisluonto ja evoluutio kertoa minulle jotakin näiden abstraktien ajatuksien ja tunteiden avulla?

Asiaan on helppo ratkaisu, jos sitä ratkaisuksi voi kuvailla - en näet voi asialle mitään.

Yritin, ehkä yritän uudelleen. Mutta se ei korjaa tätä. Sain varsin nopeasti huomata, että seurassakin olin yksin. Ehkeivät luonnonlait, psykologia, biologia tai muut tieteet pysty koskaan ilmiötä edes selittämään. Ehkä tästä olotilasta, tästä mielen eksistentialistisesta ahdistuksesta, kumpuavat ihmisen elämän vakavimmatkin ilmiöt, kuten masennus, itsetuhoisuus tai vaikka ääri-idealismi. 

Hetkinen, mitä muuttui? Miksi nyt, ylhäisessä yksinäisyydessäni (hieno sananparsi), tunnenkin asian suhteen jotain negatiivista! Miksi en pidä tästä enää, miksi en osaa arvostaa tätä enää, kuten arvostin ennen? Mitä oikein tapahtui?

Vastaus kai on, että sain kokea skaalan toisen ääripään, ja ehkä hieman totuin siihen. Totuin sen yksilöllisyyttä sumentavaan vaikutukseen ja impulsiiviseen, sosiaalisia suhteita korostavaan ilmapiiriin. Pidin siitä, vaikea kuvitella henkilöä joka ei pitäisi. Turruin siihen. Ja kun sumu hälveni, ei allani ollut turvaverkkoa. Olin unohtanut ne yksinäisyyteni työkalut, joilla olin itsenäisyyteni ja yksilöllisyyteni niin taitavasti joskus kauan sitten veistänyt. Mutta tiedän, että ne ovat tuolla jossain lihasmuistissa. Ne odottavat sitä hetkeä, kun ne jälleen poimin rohkeasti ylös, nostan katseeni ja karistan tuhkan harteiltani. Ja veistos tulee olemaan nyt paljon vahvempi.

20170430_160817804_iOS.jpg

torstai, 11. toukokuu 2017

Kirjailija


Marraskuu

Opettaja pysähtyi Annelin kohdalla, ja katsoi tämän tekstiä. 

-"Mitä sinä luulet tekeväsi?"

Anneli ei ollut huomannut opettajaa, ja nyt oli liian myöhäistä suojella vastasyntynyttä raakiletta.

-"Tämä on vain tälläinen, yksi juttu."

Opettaja nappasi yhdelle kopiopaperiliuskalle tulostetun, punakynäkorjausta vilisevän tekstinpätkän käsiinsä, ja alkoi lukea sitä kärsimättömän oloisesti, ikään kuin jo olettaen siinä olevan jotain vialla. Kolmekymmentä sekuntia myöhemmin hän repi sen Annelin edessä kappaleiksi, ja paperin palaset leijailivat luokan lattialle kuin ensimmäiset lumihiutaleet, jotka olivat päivää ennen laskeutuneet opiston pihan tummalle asfaltille. Muut oppilaat todistivat tilannetta. Kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Anneli.

-"Haluatteko te tulla kirjailijoiksi? Mitä te oikein haluatte? Mitä te oikein teette täällä? Anneli, kerro nyt koko luokalle, miksi tuhosin työsi."

Anneli ei vaikuttanut surulliselta, muttei myöskään tyytyväiseltä. Hän oli tyyni ja neutraali. 

-"Kirjoitin rakkaudesta."

Opettaja käveli liitutaulun luo luokan eteen, nappasi väriliidun käteensä ja katsahti oppilaitaan.

- "Ja onko se väärin? Timo, siellä takana. Onko väärin kirjoittaa rakkaudesta?"

Timo oli hänelle osoitetusta huomiosta hämillään, muttei silti epäröinyt oitis vastata opettajan kysymykseen: 

-"Ei tietenkään."

Opettaja siirsi kylmän katseensa takaisin Anneliin.

-"Vaan..?"

Anneli katsoi lattialla olevia paperinpalasia, ja hän erotti niistä punaisen kynänsä jäljet.

-"On... On väärin kirjoittaa rakkaudesta, silloin kun on rakastunut."

Opettaja ei ollut odottanut Annelin vastausta loppuun asti, vaan oli jo aloittanut liidulla kirjoittamisen. Pian opettaja kääntyi, ja taululla koreili heille jo ensimmäisillä kirjoituskurssin tunnilla opetettu mantra: ÄLÄ KIRJOITA RAKASTUNEENA RAKKAUDESTA. Sitten hän jatkoi.

- "Rakkaus on loistava aihe, yksi parhaimpia! Moniulotteinen, moneksi taipuva, genrerajoja rikkova. Mutta jos te ette ymmärrä sitä, että rakastuneena objektiivisuutenne kyseisen ilmiön suhteen on läpinäkymättömän, yltiöpositiivisen usvan peitossa, teistä ei koskaan voi tulla kirjailijoita."

Anneli mietti nyt, opettajan samalla saarnatessa oppipojilleen, kuinka onnekas hän itseasiassa oli ollutkaan ottaessaan vain yhden sivun repussaan lojuvasta käsikirjoituksesta esiin. Hänhän oli kirjoittanut kyseistä teosta jo yli kuusisataa sivua. Kirjan työnimi oli Toisilleen Tuomitut, ja kyllä, kaikki nuo sivut kertoivat siitä itsestään ─ rakkaudesta.

Mitä Anneli nyt tekisi? Hän tiesi opettajan olevan lopulta oikeassa kaikesta. Kirjan sivut olivat todennäköisesti täynnä imelää liisteriä, yltiöromanttisia kliseitä ja kermavaahdolla kuorrutettua juonta, jos sitä juoneksi voisi edes kutsua. Olisiko hänen parasta tuhota koko kirja, käyttää luokan perällä olevaa paperisilppuria heti luennon jälkeen kun muut olisivat lähteneet? Miksi kukaan haluaisi lukea hänen tuotostaan, miksi kukaan tuhlaisi siihen aikaansa. Voi ei, Anneli ajatteli, hän itsehän olisi se, joka tuhlaisi jonkun muun, viattoman uhrin aikaa!

Anneli oli halunnut kirjailijaksi niin kauan kuin muisti olleensa elossa. Hän oli kirjoittanut niin kauan kuin oli siihen kyennyt, ja ennen sitäkin hän oli piirtänyt "aikuisten maailman" kirjaimia muistuttavia veikeitä koukeroita hoitopaikkansa värityskirjaan. Hän oli jo tuolloin miettinyt pienessä kiharaisessa päässään jos jonkinlaisia tarinoita, jännittäviä seikkailuja ja kehitellyt mielensä sopukoissa kokonaisia fantasiamaailmoja ─ joskaan hänen elämässään lopulta tärkeimmäksi muodostunut työkalu, kyky kirjoittaa, ei vielä tuolloin ollut pystynyt noita tarinoita muiden nautittavaksi selkeästi tuomaan. Mutta sitten kun se korkki vihdoin oli räjähtänyt auki, oli hän ollut pitelemätön.

Nyt Annelin edessä kuitenkin oli tämä dilemma, tämä kuusisataa sivua pitkä ongelma, joka hänen pienessä vihreässä Kånken-repussaan raskaasti painoi, kuin jokin hänen nuoruutensa idolista kirjoitettu, pehmoseksiä tihkunut paksu faninovelli. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei halunnut hylätä kirjaa. Siinä oli jotakin todella hyvää, siitä hän oli varma. Idea ja sanoma kaiken alla oli vahva, se oli hyvä. Se pitäisi vain kaivaa takaisin esiin, kaiken makean huurun alta. Mutta miten?


Joulukuu


Anneli seisoi luokan edessä, ja opettaja istui hänen paikallaan peremmällä luokassa: osat olivat vaihtuneet. Oli käynnissä omien tekstinäytteiden lukuhetki, ja oli vihdoin Annelin vuoro. 

Anneli saattoi nyt nähdä niin paljon asioita, jotka muuten, luokan keskellä istuskellessa, jäivät huomaamatta; Joonatan kaivoi nenäänsä, Milla näpytti kännykkäänsä. Opettaja ja muutama muu olivat ainoat ketkä katsoivat Annelia jo nyt, ennenkuin hän oli edes aloittanut tekstinsä lukua. Anneli tunsi tuolloin pientä ymmärrystä opettajien stressialtista työtä kohtaan. Hän uskoi aina ymmärtäneensä opettajaansa ja hänen menetelmiään. Mutta sitten Anneli aloitti, ja loputkin luokan katseet kääntyivät häneen.

Annelin teksti oli täysin erilainen kuin kuukausi sitten. Sen juoni oli täsmälleen sama, ja se kertoi rakkaudesta ─ mutta täysin eri tavalla. Anneli oli kirjoittanut sen uudestaan. Teksti oli Dostojevskimäisen realistinen, hieman psykologinen, ja kuitenkin Hemingwaymäisen suoraviivainen. Syvällisyys oli muuttunut soljuvuudeksi. Oppilaat katsoivat nyt kaikki Annelia lamaantuneina, kuuntelivat hänen mukaansa tempaavaa tarinaansa kuin jonkinlaista suurta julistusta.

Tekstin päätyttyä ihmiset taputtivat, muutama oppilaista nousi seisomaankin. Opettaja taputti myös, ja opettajan silmissä näkyi suunnatonta ylpeyttä, jollaista Anneli ei ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt. Ja todentotta, opettaja oli nyt vuorenvarma siitä, että Annelista oli kuin olikin kirjailijaksi.

Muutama oppilas, Timo mukaan lukien, kuitenkin istuivat hiljaa paikoillaan. He eivät taputtaneet. He vaikuttivat apeilta, jopa pettyneiltä. He katsoivat Annelia silmiin. Anneli huokaisi syvään, ja kyynel vierähti pitkin hänen poskeaan, tipahtaen ja kastellen hänen juuri ääneen lukemansa kirjoitusliuskan. Monien mielestä se oli ilon kyynel, mutta muutama tuona päivänä tiesi toisin.

20170511_165925279_iOS.jpg