Jotkut hammaslääkärit, itseasiassa useatkin, tykkäävät torua. Ainakin moni heistä tietää pelottavan hyvin saarnan valtavan voiman tiedostajan asemassa. Muutama haukkuu tupakan käytöstäkin. Useimmat tietenkin kyseenalaistavat hampaidenhoitostrategiasi kokonaisuudessaan. Oletko koskaan kokeillut hammaslääkärisaarnan jälkeen kysyä leegosheriffiltä elämän perusperiaatteisiin nojaavia, hieman eksistentialistisia (mutta ei sinne-päinkään) olevia kysymyksiä, kuten vaikka että ”miten te itse suhtautuisitte ohjeistukseen pitää parempaa huolta hampaistanne, jos teille olisi annettu enää kaksi kuukautta elinaikaa?”

Joitain vuosia sitten kirjoitin tarinan, hieman pitemmän sellaisen, joka kertoi ihmisestä, jonka elämä menee pieleen monella osa-alueella samanaikaisesti: dramatiikkaa työelämässä, sosiaalisen elämän köyhyyyttä, henkisyyden lamaa ja täydellinen fyysisen terveyden katastrofi.

Tarinan idea oli yksinkertainen: onnellisuus on todellakin perspektiivin asia. Jos joku saa diagnoosikseen aggressiivisen haimasyövän, joka johtaa vääjämättömään kuolemaan erittäin lyhyessä ajassa, onko sairastuneella enää mitään menetettävää, juuri minkään suhteen? Päätin kyseisen tarinan kliseisesti päähenkilön syöpääkin ennenaikaisempaan kuolemaan, jossa sankari pystyy kuin pystyykin menehtymään onnellisena: häntä ei enää vaivaa mikään ja mikään maallinen seikka, arvo tai huoli ei ole painamassa häntä alaspäin. ”Tarvitsin diagnoosin ymmärtääkseni. Tarvitsetko sinä”, kuuluu tarinan viimeinen virke, retoriikalla leikittelevä kysymys joka rikkoo neljännen seinän.

Ja kuinka vaarallisen logiikan olenkaan naiivilla tarinallani kehystänyt, ja vielä esille ripustanut.

Yle esitti taannoin venäläisen elokuvan opettajasta joka ”joi karttapallonsa”. Elokuva ei niinkään paneudu alkoholismin vaikutuksiin, vaan seikkoihin jotka johtavat siihen, ja jotka tehostuvat entisestään tuon päihteen säännöllisestä käytöstä. Päähenkilö on mielestään valaistunut, mutta vailla mitään todellisuuteen pohjautuvaa ”diagnoosia”, jollaisen itse kirjoittamassani tarinassani tuolloin loin. Tämä luo ongelman.

Minun tarinassani päähenkilö kuolettavan tuomionsa kuultuaan ensin järkyttyy, ja sitten hän onkin valinnan edessä; jatkaakko tuskaisia hoitomuotoja vai alistuako kohtaloon. Mutta sana kohtalo näytteli tuossa tekstissä käännekohtaa; koska päähenkilöllä ei ollut enää mitään menetettävää, hän itseasiassa kykeni tekemään mitä tahansa. Maailma muuttui siksi paljonpuhutuksi ”avoimeksi osteriksi, joka nautiskelijaansa houkuttelevasti odottaa”. Päähenkilö pystyi diagnoosin saatuaan ja hyväksyttyään olemaan pitkästä aikaa jopa onnellinen, kaikista muista elämän kurjuuksistaan huolimatta: hän muutti perspektiiviään eli näkökulmaansa elämään ja elämiseen.

Mutta tuossa Ylen esittämässä elokuvassa päähenkilö ei koskaan saa diagnoosia. Hän silti tietää mitä se merkitsisi. Häntä ei koskaan tuomita kuolemaan, eikä häntä uhkaa mikään horisontissa siintävä tumma pilvi. Tämä ns. ristiriita ajaa ihmisen täydelliseen epätoivoon, johon hän hakee ratkaisua kaoottisilla tavoilla: epäjärjestyksellä, päihteillä, välinpitämättömyydellä, sosiaalisilla kokeiluilla… Koska jos venäläinen opettaja ei koskaan saa sitä ”vapauttavaa ja valaisevaa” diagnoosia, luo hän sellaisen itse. Kun olet oivaltanut miten saisit muutettua oman maailmankatsomuksen sellaiseksi, jossa pelko ja ahdistus ei enää olisi tarpeellista, koetat tehdä siihen johtavan muutoksen elämässäsi keinolla minä hyvänsä. Vaarallinen ajattelukaava syntyy tasan sillä sekunnilla, kun ihminen oivaltaa, että hänen tulee menettää kaikki ollakseen oikeasti vapaa. Ystävyyssuhteet, perhe, terveys, talous, tunteet, toivo, järki...

Mutta minun tarinani on jo kolmisen vuotta vanha, ja jos nyt kirjoittaisin sen uudestaan… Kirjoittaisin sen silti täsmälleen samalla tavalla kuin tuolloin. Sillä meidän todellinen elämämme on kauheimmillaan synkkää, pimeämpää kuin lumettomin talvi, ja silti parhaimmillaan puhdasta iloa ja jännitystä, odotusta kokea kokemus, millainen tahansa, hyvä tai paha, toinen toisensa perään, vapaana, nauraen ja nauttien. Tuolloinen kertomukseni kannusti elämään elämää niinkuin se olisi aina parhaimillaan – eli täysin odottamatonta.

PS. Hammaslääkäreiltä ei kannata kysyä mitään paitsi puudutusta.