Ihmiset valuvat maailmassa hektisen hedonismin perässä, jättäen jälkeensä vain maatuvan ruumiin.

He ovat kadottaneet käsityksen siitä, mitä jo Hunter S.Thompson aikoinaan [ks.sitaattimerkintä blogista] yritti selventää sosiaalisella täytteellä itseään sulloville seurapiiri-ihmisille; kuollessaan ihminen todella on yksin. Yksin itsensä kanssa, ja yksin tekojensa kanssa. Tuona hetkenä ne teot tuntuvat tärkeimmiltä, jotka teki oman itsensä takia - siis itselleen.

Meidän ei tulisi kuitenkaan arvostaa tekemättömyyttä ja tuottamatonta elämää vain sen takia, että kuollessamme olemme yksin tekojemme kanssa. Tuon tämän esiin koska moni saattaisi siis ajatella, että "jos kuolemme todella yksin saavutustemme kanssa, kukaan ei kuitenkaan arvostaisi sitä, jos olisimme rehkineet."

Monet teot kuitenkin ruokkivat meitä vasta, kun sisäistämme sen, että niillä on selvä tarkoitus. Monet teot, joilla on meille itsellemme tarkoitus, jotka ruokkivat meitä ihmisinä ja
täydentävät elämäämme, ovat usein ainakin välillisesti sosiaalisia. Me jätämme silloin jälkiä.

Ihminen ei enää mieti mitä hänestä jää jälkeen, muuttaako hän maailmaa mitenkään täällä läsnäollessaan, hän ei enää tavoittele nimeään historiankirjoihin... Ei mihinkään kirjoihin. Ei millekään listalle. Pääasia että on kokoajan hyvä olo, heti hyvä olo. Unelmat ja tavoitteet ovat vajonneet realismin puistattaviin kanjoneihin, ja raa'an logiikan tavoittelu ajaa nihilismiin. Mihin olemme menossa? Kliseinen kysymys saa ansaitsemansa vastauksen, kun toive kuuluu: "kunpa edes jonnekin".