Posti kolahti lattialle havahduttaen Jannen hänen hetkellisestä uinahduksestaan. Hän oli uppoutunut katselemaan pölyttyneeltä näytöltään yhtä pölyttyneen oloista sähköpostiaan, jonka viimeisin saapunut maili oli lähetetty kaksi ja puoli kuukautta sitten.

He luulivat olevansa jotakin niin suurta, Tapio ja Tuukka. Ensimmäinen lyönti olisi palauttava heidät takaisin siitä ylemmyyden pilvilinnasta, jonka päältä turvasta he nyt kaikkien päälle nauraen syljeskelivät. Ensimmäinen asia jota tarvittiin, oli nopea ja voimakas heilurimainen kaari, oikean käden nyrkki tiukasti kiinni kipua pelkäämättä, äärimmäisen paljon vahinkoa tuottaen.

Aluksi Janne ei ollut voinut uskoa tätä, lähinnä toki sen takia, ettei edes roskapostia ollut ilmestynyt; ei yhtään arvovaltaisen Nigerian prinssin kirjettä tahi mainosta mieskuntoa parantavista yrttirohdoista: ei mitään. Käsin kosketeltavaa, joskaan henkisesti ei-koskettavaa postia sen sijaan oli nyt lävähtänyt hänen luolansa lattialle: paikallisten markettien ruokatarjouslehtisiä ja seurakunnan lupauksia paremmasta elämästä (mutta vain herraan uskottaessa). Jos ei muuta fyysiseltä postilta odottanut, ei koskaan päiväpostiin voinutkaan pettyä. Janne oli silti iloinen siitä, että mitä ilmeisemmin hän oli kuin olikin olemassa, ainakin vielä postikuskin mielessä.

Tapio olisi kaatuva siihen paikkaan, se oli varma juttu. Toivottavasti löisi päänsä. Ongelma olisi Tuukan reaktio, hänen liikehdintänsä tuossa tilanteessa, tuolla hetkellä. Se ei ollut ennustettavissa. Mutta jos olisi riittävän nopea, saisi nyrkin temmattua hänen naamaansa lähes välittömästi ensimmäisen kusipään pudottua.

Janne oli elänyt koko tähän astisen elämänsä epäpyhässä, terveyttä loukkaavassa yksinäisyydessä. Jo muinoin lapsuudessa, perheensä häntä ohjeistaessa valitsemaan "se oma polku, se oma juttu", oli Janne kokenut olevansa valintojensa ja maailmankatsomuksensa kanssa epätavallisen yksin. Nyt, paljon vanhempana ja lähes täysin erakoituneena, oli hänen mielestään kutkuttavaa kuvitella omaavansa vaikkapa laajan kaveripiirin, tai jopa pari ystävää, realistisesti yhden ehkä. Tai jopa parisuhteen! Millaista se olisi, sitä Janne ei voinut edes kuvitella; se oli kuin epätodellisuuteen ja surullisiin haaveisiin sidottu sairas ajatusleikki.

Ja olihan hänellä perhosveitsi, varalta. Sitä olisi ollut tyydyttävää käyttää vaikka heti, mutta oli hyvä pitää yksi ässä hihassa, visusti itsellään. Jos jokin menisi pieleen, se olisi aika käyttää kättä pidempää. Kaikki tuntui nyt olevan vihdoin valmista.

Hän oli ollut täysin yksin, ja oli oleva, ja kaikki toivo ja odotus tulevaisuudesta tuntui lähinnä puun rungossa möllöttävään pieneen koloon kuiskatulta huonolta vitsiltä: niin huonolta, ettei kukaan sitä ansaitsisi kuulla, mutta silti niin naurettavalta, että se oli ääneen muotoiltava sen puistattavaa todellisuudentuntua maistellakseen, ja sen terveellisesti ulos kehosta saattaakseen.

Kaikki tapahtui kuin oli ennustettu: Tapio kaatui otsa edellä tajuttomana maahan nyrkin iskeydyttyä häntä oikeaan poskiluuhun moukarin lailla, niin kovalla voimalla, että oli vaikea kuvitella kenenkään ihmisen selviävän siitä hengissä. Lyönnistä oli kuulunut erittäin kova ääni, joka oli kaikunut kadulla kuin aamuöinen ratapihan kolahdus. Nyt oli Tuukan vuoro.

Muut olivat siirtyneet elämässä eteenpäin tasaisella tahdilla, ja Janne oli vierestä katsellut kutistuvan kaveripiirinsä ehtymätöntä elämänjanoa, samalla itse keksien mitä erilaisimpia tapoja psyykeelleen selittää, miksi hän oli tässä kilpajuoksussa auttamattomasti jäävä viimeiselle sijalle.

Tuukka ei ollut reagoinut tapahtuneeseen, ja se oli hänen viimeinen virheensä. Tapion lysähdettyä alas oli tuo samainen oikea nyrkki sinkoutunut Tuukan naamaan kuin pikajuna, murtaen hänen nenänsä välittömästi. Vasen nyrkin isku oli seurannut oikeaa kuin hallitsematon perävaunu täynnä valtavia tukkeja, ja irroittanut kaksi tai kolme hammasta, tämän jälkeen Tuukka, hänkin, oli kaatunut maahan.

-"Kai sekin on sija", hän mietti. Luultavastihan hänellä oli motivaatiota ihan tarpeeksi, muttei vain oikeita kortteja käsissään. "Asiat voisivat olla huonommin", hän totesi alinomaan, itseasiassa niin usein, että siitä oli muotoutunut hänen oma pikku mantransa, jonka voisi jo paitaansakin painatuttaa.

Tuukka tärisi pari minuuttia maassa, mutta sitten tuli erittäin hiljaista. Tapio ja Tuukka makasivat molemmat hiiren hiljaa. Asfaltilla oli jonkun verran verta ja muutama hammas.

Työttömyys ja erakoituminen olivat tukeneet toisiaan, ja Janne oli pikkuhiljaa linnoittautunut yhä tiukemmin yksiöönsä. Asunnossa kaikui, mutta Janne unohti sen välillä, koska ei kämpässä kukaan koskaan ääntä ollut pitänyt. Hänen unirytminsä pyöri ympäri kuin verkkokaupasta tilattu halpa tuuletin, hitaasti, epävarmasti ja välillä varmasti, täysin vailla edes yli vuotta kattavaa takuuta.

Puukkoa ei ollut tarvittu.

Mitä sen väliä? Mitä väliä oli oikeastaan millään? Janne ei enää suostunut välittämään. "Jos en välitä, en voi masentua", siitä Janne oli varma. Puhelin kuitenkin keskeytti hänen pohdintansa, ja täytti hiljaiseloa viettäneen huoneiston kliseisellä Samsungin soittoäänellä.

-"Kuka se voisi olla? Näin myöhään, kuka Jannea voisi kaivata? Ehkä joku, tai jotkut, halusivat viettää hänen kanssaan iltaa?". Janne vastasi puhelimeensa empimättä, ja ilta oli nuori.