Mikko heräsi eräänä päivänä vahvasti siinä uskossa, että olisi kuoleva pian. Usko, vaisto, tieto, ehkä vain ajatus kuitenkin.  Mutta pian saapuva loppu, se jyskytti hänen mielessään vahvempana kuin mikään aiempi uskomus, aavistus tai ideologinen vakaumus.

Mikko käytti minuutin elämästään, siinä ja heti, miettien taivaltaan ennen tätä aavistusta. Sitä, kuinka henkisellä tasolla nöyrästi ja erinomaisesti hän oli elinaikaansa telluksella käyttänyt. Hän tunsi pientä ylpeyttä, ja heti perään pientä häpeää tästä ylpeydentunnostaan oman elämänsä saavutuksia kohtaan.

Mikko oli toden totta elänyt nöyrällä ajattelumallilla; hän oli ottanut kaikki vastoinkäymiset positiivisin asentein vastaan. Mikon mielestä jokainen vastoinkäyminen, fyysinen ja henkinen, oli ollut vain koettelua hänen elämänjanolleen: virheistä oppisi aina, ja elämän julmuus tekisi hänestä aina vain vahvemman.

Mikko kuitenkin oivalsi minuutin päätteeksi, että jos tähän mennessä kaikki koettelemukset olivat häntä testanneet, vahventaneet ja kouluttaneet, niin mihin ihmeeseen hän oli tämän kaiken tiedon ja opin käyttänyt? Ei mihinkään. Hän oli lykännyt oman potentiaalinsa vapauttamista aina vain tuonnemmaksi, ja nyt hän mietti, oliko kenties se ollut hänen kohtalokkain virheensä.

Mikko oli vielä nuori. Näinhän muut, vanhemmat henkilöt hänelle sanoivat. Mutta he olivat sanoneet sitä jo kauan. Jos vanhempi tuttava kehui nuoreksi vuosittain, niin mitä se sana enää edes tarkoitti Mikolle? Hän ei voinut syyttää ikäänsä siitä, ettei ollut saanut mitään järkevää aikaiseksi. Kaikki tämä itsesyytös vain sen takia, että hän vaistosi kuoleman lähestyvän uhkaavasti ja sangen nopeasti, kuin nälkänsä kiduttanut kojootti lähestyisi vammautunutta antilooppia.

Mikko oli käyttänyt nyt minuutin elämästään elämänsä pohdiskeluun, ja oli saapunut sangen järkyttävään lopputulokseen: hän ei ollut tehnyt mitään järkevää, hyödyllistä tai edes etäisesti arvostettavaa, koskaan.

Mitä Mikko teki seuraavaksi?

Pohdintojensa päätteeksi Mikko nousi sängystään ja astui ulos. Kuolisiko hän oikeasti, vai oliko aavistus vain harhakuvitelma, nyt sillä ei ollut enää väliä.