Tyttö taivaalla

Joskus muinoin Pohjois-Karjalassa kerrottiin tarua Väänäsistä, joiden tyttövauva vietiin lastenkärryistä eräänä pilvisenä kesäpäivänä. Moni näki tapahtuman, mutta uskomattomuutensa vuoksi jäi se taruksi, myytiksi konsonaan. Ensimmäinen todistaja kertoi tuulen napanneen pienokaisen matkaansa, toinen puhui avaruusolennoista. Lopulta kolmas silminnäkijä, kylän vanha metsästäjä Laatikainen, vannoi nähneensä kuinka jättiläismäinen maakotka, suurin hänen näkemänsä, oli syöksynyt kärryihin, napannut vauvan kynsiinsä, ja lentänyt tiehensä. Laatikaisen tarina kuulosti poliisien mielestä sepityksistä uskottavimmalta.

Joitain vuosia myöhemmin tyttö löytyi metsän keskeltä, ja hänet palautettiin paikallisen lainvartijan toimesta kotiin fyysisesti vahingoittumattomana, vain muutama pieni haava jalkaterissään. Poliisi sanoi, ettei tyttö ollut sanonut sanaakaan, kun häneltä oli udeltu kotiosoitetta, korkeintaan oli pitänyt jotain ”pientä sihinää”. Poliisiasemalla vanhempi konstaapeli oli kuitenkin tunnistanut kakaran, ja paikantanut tämän vanhan kotiosoitteen. Vanhemmat olivat olleet syvästi järkyttyneitä nähdessään lapsensa jälleen; onnellisia tietenkin, mutta järkyttyneitä yhtä kaikki: tyttöhän näytti villiltä, eläimelliseltä.

Moni paikallisista myöhemmin mietti mitä kotkanpesässä oli oikein tapahtunut, mutta tytöltä he eivät vastauksia saaneet: tyttö vain kirkui ja päästi äänekkäitä kajahduksia. ”Kotka sen kasvatti”, sanoi mummo aina. Kyllä se sitten jossain vaiheessa rupesi puhumaan, ja paljon. Ja olipa kasvattaja ollut kuka tai mikä tahansa, opettajaksi se likka päätyi, eräälle yläasteelle Joensuuhun opettamaan maantietoa ja biologiaa.

Mies tiskillä

Bloody Mary meni aamulla, mutta varsiselleri jäi tiskille. ”Ei ne mitään etiketin asioita ole”, sanoi parrakas mies hyisenä lokakuisena päivänä paikallisen, hieman fiinimmän oloisen baarin jakkaralla istuessaan. Liian tyhjässä ravintolassa kaikui jukeboksista soiva Neil Young.

-”Nyt voisin ottaa tumman oluen ja viskin siihen kylkeen”, mies sanoi hieman äänekkäästi, lievän nousuhumalansa saattelemana.

-”Mitäs tummaa laitetaan”, baarimestari tiedusteli, ja samassa parrakkaan miehen kasvoille nousi kainosteleva hymy, kuin lapsella, tämän valikoidessa pennin karkkeja lähikioskilla.

Mies raapi vaaleaa partaansa, ja samalla työnsi toisen kätensä rystysellä tyhjän, tomaattimehusta tahriintuneen cocktail-lasinsa paremmin baarimikon ulottuville. ”Hmm. Mieleni tekisi Guinnessia, mutta tumma lager voisi sopia paremmin... Budejovic Budvar Dark, kiitos! Ja viskinä joku blended... Saat itse valita sen”, mies sai vihdoin päätettyä puolitellun tilauksensa.

Baarimestari otti pakastimesta jäähdytetyn tuopin ja kaatoi Budvarin. Lyhyen vaahdon hävitessä hän mietti sekunnin, ehkä kaksi, ja nappasi Jim Beam-viskin alahyllyltä. Sen kaadettuaan baarimikko ojensi oluen ja viskin parrakkaalle miehelle, joka oli silminnähden tyytyväinen saamisiinsa.

Pian sireenit alkoivat kuulua jossain kauempana ravintolasta. Parrakas mies siirsi katsettaan hieman alas, ja hänen silmänsä tuntuivat väsyneiltä, ja hänen kasvonsa kertoivat jonkinlaisesta vakavasta taakasta, joita hänen huulensa ja hänen äänensä eivät voineet enää tuon tarkemmin kenellekään selventää. Mies otti huikan viskistään, ja laski sitten lasin takaisin alas. Sitten hän nousi seisomaan.

Budvar-tuoppi seisoi koskemattomana tammesta tehdyllä baaritiskillä. Sireenit voimistuivat.

-”Ehkä...”

Parrakas mies nosti katsettaan hitaasti baarimikkoon.

”...Ehkä voit säästää tämän drinkin.”

Poliisiauto kaarsi baarin etuovelle, ja sen siniset voimakkaat valot toivat paljon kaivattua kirkkautta lokakuun synkkään iltapäivään, mutta tuo kirkkaus ei tuntunut kevyeltä. Sireeni sammui.

”...Tulen juomaan sen kyllä, sitten... Sitten.”

Laulu jukeboksissa vaihtui.

Baarimikko nyökkäsi, hieman vanhan miehen symbolista nöyryyttä ihaillen, vaikkakin tietäen kaatavansa juoman pois noin minuutin kuluttua siitä kun parrakas mies olisi raahattu pakuun. Liikaa jäähdyttyään juoma olisi ikuisesti kadotettu muutenkin.