Hieman yli viisi vuotta sitten eräs nuori mies, taiteilija yli parissakymmenissään, kuoli nukkuessaan opintomatkansa aikana. Silloin koin ensimmäistä kertaa sen oudon tunteen, että surin suuresti jotakuta, jota en koskaan ollut edes tavannut.

Vain paria viikkoa aiemmin olin tutustunut kyseisen henkilön teoksiin. Luin, suorastaan ahmin niitä kymmenen päivää putkeen paikallisessa kirjastossa. Ne olivat rehellisintä mitä olin koskaan nähnyt, ja huomasin nopeasti vertaavani hänen töitään omaan taiteelliseen tyyliini. Olin hieman kateellinen, koska mies oli saanut niin paljon aikaan jo suhteellisen nuorena, paljon enemmän kuin minä (olimme lähes samanikäisiä), se oli varmaa. Yhteiskuntamme raadollisilla mittareilla mitattuna ei ehkä mitään uskomattoman merkittävää noiden teosten joukossa ollut, mutta silti, hän oli ollut ahkera ja uskonut itseensä.

Olisin halunnut tuntea hänet, tutustua ehkäpä. Mahdollisuus kuitenkin lipesi käsistäni. Siltikin hänen kuolemansa on asia joka palaa mieleeni yhä uudelleen ja uudelleen, ja pitää yllä motivaationi liekkiä, luovuuttani. Tunsin hänet vain teostensa kautta, joista suurin osa oli sangen elämänkerrallisia: yksi teoksista oli jopa raadollisen aito kuvaus hänen elämästään, sanalla sanoen ketään kumartelematon työ.

Hänen kuolemansa oli yhtäkkisin ja odottamattomin mitä tässä maailmassa voi tapahtua. ”Mitä jos kuolen ensi yönä, kun nukun”, hypoteettinen kauhukysymys oli muuttunut sangen todelliseksi havaintopiirissäni, ja en voinut häivyttää sitä mielestäni kovinkaan helposti. En tietenkään voinut kuvitella, miten miehen tunteneet prosessoivat äkillisen kuolemantapauksen, kun jo minulla, joka ei henkilöä koskaan tavannut, oli vaikeuksia sitä suodattaa.

Osasyynä oudoille tuntemuksilleni oli varmaan se pieni itsekkyys tai kateus, jota koin nähdessäni että joku oli onnistunut ehkä asioissa joita itsekin hain: luultavasti luulin naiivisti olevani sen aihealueen ainoa kandidaatti taiteen saralla. Kuitenkin nyt kun katson taaksepäin, hoksaan että olen oppinut häneltä paljon – olin kuin olinkin siis loppujen lopuksi oppilas ja hän opettaja.

Ironia on asia jota välttelen, mutta kyseinen taiteilija kuoli rauhallisella, ja siltikin raadollisimmalla tavalla niin nuorena, ikään kuin lyöden lopullisen kaneettinsa lyhyen uransa sadoille elämän raakuudesta, rivoudesta ja herkkyydestä kertoville töilleen.

Mitä jos sinä kuolet ensi yönä, varoittamatta, lakonisesti, ironisesti, flegmaattisesti, lopullisesti? Haen vieläkin vastausta kliseiseen kysymykseen, ja kaikkia mahdollisia vastauksiani, niitäkin yhdistää raakuus, nimittäin realismin.