Iida oli istunut hiljaa jo pitemmän tovin, ja vaikka muut toki olivat tämän seikan huomanneet, jatkoivat he jutusteluaan, jotta kykenisivät pitämään kiusallisen hiljaisuuden huoneesta loitolla.

Iida kysyi itseltään samaa kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen: miksi hän aina päätyi tuhoamaan kaikki ihmissuhteensa? Oli kyse ystävistä tai jostain vieläkin syvemmästä, Iida päätyi jossain vaiheessa aina tahallaan mitätöimään  kyseisen kumppanuuden. Poikkeuksia kaavaan ei ollut ilmennyt moneen vuoteen. Oli vaikea kuvitella että kyse olisi jonkinlaisesta kyllästymisestä. Toki osa poltetuista silloista oli tuikattu tuleen syystäkin, mutta Iidalla oli tapana lakkauttaa hyvin toimivat ja hedelmällisetkin ihmissuhteensa. Miksi? Miksi hän teki niin? Ei hän voinut ymmärtää. Pitäisikö hänen löytää joku selittämään hänelle  hänen omat motiivinsa tähän järjettömään toimintaan? Käydä psykiatrilla?

Ihmiset jotka Iidan kanssa huoneessa istuivat olivat alkaneet puhumaan musiikista. Sen jälkeen he siirtyisivät elokuviin, ja jotain ihmeen kautta miesnäyttelijöiden ulkonäköön. Tässäkin oli kaava. Kaavoista Iida ei pitänyt. Tai hän olisi halunnut kaavan, jonka ainoat toimintaperiaatteet olisivat impulsiiviset, syväluotaavat ja perin pohjin viisaat keskustelut kanssaihmisten kanssa. Turha toivo! Hän oli nähnyt ja kuullut näiltä olennoilta tarpeeksi.

Paras ystävä, paras kaveri, ne olivat outoja sanoja Iidalle. Kenties yliopiston ensimmäisenä vuotena hänen tapaamansa Milla oli osoittautunut ihan ”hyväksi ystäväksi”, koska Iida ei ollut hiljentänyt kaveruuttaan hänen kanssaan yli vuoteen. Mutta sitten jotain oli tapahtunut siinäkin. Milla oli, monen aasinsillan kautta, ehkä jopa miesnäyttelijöiden ulkonäön asiayhteyden kautta, esittänyt mielipiteensä Iidan käytöksestä ja arvomaailmasta.

- ”Vähän ylimieliseltä vaikutat.”

Totta helvetissä Iida siltä vaikutti, ylimieliseltä, kun hän olisi halunnut keskustella jostain muusta kuin Brad Pittin leuasta. Ei Milla sitä pahalla sanonut, kunhan vaan jonkun typerän keskustelun sivuhuomautuksena heitti. Seuraavana päivänä Milla ei enää kuulunut Iidan elämään. Facebook, puhelinnumero, WhatsApp. Nimeä ”Milla” ei enää esiintynyt Iidan elämässä muuta kuin pienenä sivuhuomautuksena, nimenä elokuvan lopputeksteissä, korkeintaankin vain olankohtautuksella ohitettavana mainintana.

Totta kai Iida katui välillä. Pitkien aikojen jälkeen hän ei enää edes katunut, vaan syvästi mietti mistä ihmeestä tämä kaikki johtui, miksi hän poisti elämästään ihmisiä joita oli niin innokkaasti jossain vaiheessa keräillyt. Ei, ei hän niitä keräillyt, ne vain tarrautuituivat häneen, kuten sosiaalisuus tarrasi evoluutioon. Hän koki olevansa kirppuja täynnä oleva koira, jatkuvasti turkkiaan ravistelemassa ja paskiaisia karistamassa. Kokoajan kutitti, ja tassut eivät taipuneet rapsuttamaan oikeista kohdista.

Se oli raskasta, kovin raskasta. Olla kokoajan erottamassa itseään muista, suojella itsenäisyyttään vääjäämättömässä kalojen virrassa. Sellainenhan hän oli, vastavirtaan pyrkivä kala! Muut suhisivat täydessä harmoniassa virtaa pitkin hänen ohitseen, toisilleen Johnny Deppistä puhuen, nauraen, iloitellen. Hänelle matka oli uskomattoman raskas: hänen piti vastaantulevien kalojen lisäksi taistella virtausta vastaan. Mutta hän oli varma että jossain yläjuoksulla oli muita kaloja. Kaloja, jotka olivat vastavirtaan uineet ja taisteluiden kautta päässeet turvaan jonnekin, missä oli vain viisaita, keskustelutaitoisia yksilöitä. Siellä hän olisi todellakin vapaa.