Tunsin kylmyyden, kun kapusin korkeiden kallioiden laelle kuusitoista metriä sekunnissa ujeltavan tuulen puhaltaessa meren rannalla. Puhuri oli kova, ja sää muutenkin tammikuisen jäätävä, mutta tällaisena halusin meren nähdä.

Asukkaat meren rannalla eivät tuntuneet enää arvostavan suuren suolaisen veden voimaa, eivät sen eleganssia, eivät romantiikkaa. Itse en turistina kyennyt pysyttelemään rannalta poissa, ainakaan kauaa: palasin ihailemaan aaltoja yhä uudelleen ja uudelleen, eri olosuhteissa ja eri kellonaikoina.

Minkähän takia palvoin merta niin, saatoin miettiä vetäessäni takkiani yhä tiukemmin ympärilleni. Olihan suuren veden ympärille rakennettu vuosisatojen kuluessa jos jonkinlaista romanttista kehystä, eritoten taiteen saralla.  Sillä oli varmasti jotain merkitystä minulle, mutta suurin syy siihen miksi pidin merestä oli jossain syvemmällä tajuntani sopukoissa.

Meri on elementti. Saatan astua veteen toukokuun viimeisinä päivinä, ja tuntea kirpaisevan kylmyyden ohella jotain elämälle perustavanlaatuista. Tunnetta on vaikea selittää. Nähdessäni varpaani kirkkaan rantaveden lävitse, kylmät väreet kulkevat selkääni pitkin: tiedän, että jossain kaukana, toisella puolella, on ranta jossa joku muu, ehkäpä täysin eri kulttuurin omaava henkilö, voi tälläkin hetkellä myös omia nakkivarpaitaan liotella.

Samalla kun varpaani uppoavat rannan hiekkaan, mietin kuinka paljon elämää meri sisäänsä kätkeekään, ja kuinka vähän siitä silti vielä tiedämme. Ihmiset haluavat kovaa vauhtia avaruuteen, mutta miksi emme tutkisi oman planeettamme sinistä mysteeriä ensin läpikotaisin…

Pelottavakin meri on. Salaisuuksiensa kätkemisen lisäksi se osaa raivota ja tappaa. Monissa merivaltiokulttuureissa ja kalastajakaupungeissa isoa sinistä kunnioitetaankin lähes uskonnollisesti. Kunnioitus, tai sen puute näkyy ehkä omassa Itämeressämme huolestuttavilla tavoilla, mutta luotan, ettei ole liian myöhäistä: ennen kaikkea meri on vahva, lannistumaton, ja varmasti osoittava vahvuutensa sekä kestävyytensä,  jos vain annamme sille tilaa hengittää.

Astuin pois kallioilta; en ollut sietänyt alkuvuoden tuulten tuomaa kylmyyttä kovinkaan kauaa. Miksi palvoin merta niin paljon? Ehkä koska sieltä ihmiselämä oli alkanut, ja minun edesmentyänikin meri romanttisen tyynesti, välillä uhkean raivokkaastikin tulisi luonnon valloittavinta mahtia täällä edustamaan.

Heti kun ehdit, käythän katsomassa häntä.