Etsiessäni elämän tarkoitusta, tai tarkoitusta elämälleni, olin jo menettänyt asioita, riskeerannut oikeita juttuja etsiessäni jotain ehkäpä kuvitteellista. Pelottavaa, nyt kun sitä mietin. Olin tavannut erilaisia ihmisiä elämän eri kentillä, sitten taas polttanut noita rakentamiani siltoja, tai ainakin sytytellyt niitä herkästi palamaan, vaikken tuntenut itsessäni mitään oikeaa pyromaanista kaipuuta. Ei, kaikki oli lähinnä kokeilua suuren syvällisen etsintäni lomassa. Huomaa, etten puhu onnellisuudesta.

Olin kirjoittanut kirjoja, julkaissutkin yhden huonon. Olin tuhonnut terveyttäni, lihonut viisikymmentä kiloa, sitten laihtunut saman lukeman, samalla aina raskaasti alkoholia käyttäen. Olin yrittänyt silti harrastaa kaikkea mahdollista mihin iälläni olin kerennyt perehtyä, aina eri urheilulajeista erilaisiin kultturelleihin aktiviteetteihin. Myös kymmeniä erilaisia työnkuvia olin ehtinyt käydä läpi. Välillä olin rankaissut itseäni hankkiutumalla mahdollisimman ikäviin työtehtäviin, tai muuten vain ongelmiin, esimerkiksi humalaisiin tappeluihin tai taloudellisiin ahdinkoihin. Olin hyvä kokeiluissani, uskoin. Kouluttauduin sen verran kuin minulta odotettiin, korkeakoulun verran. Naisia keräilin kuin keräilykortteja, kunnes huomasin että pakkani arvo oli kehno, tai en osannut pelin sääntöjä kunnolla.

Rakkaus silti tuo onnea, oli yksi huomioistani. Luovuus, perhe ja ystävät olivat myös onnea tuovien asioiden listalla, kaikki perustuivat empiirisiin havaintoihini. Mutta en edelleenkään ollut etsimässä oikotietä onnellisuuteen.

Ihmisiä muutenkin keräilin kuten jonkinlaisia postimerkkejä kansiooni; yritin löytää ihmisiä, joilla on selvät suunnitelmat, nämä henkilöt antoivat motivaatiota elämän tarkoitusta etsiessäni. Lopulta uskottelin itselleni, että nämä ihmiset joko ovat erittäin harvinaisia, tai eivät vain osu näköpiiriini; en löytänyt kuin muutamia. Siitä kuitenkaan en tehnyt mitään johtopäätöksiä. Hieman paradoksaalinen päätelmäni olikin, että ei saisi tehdä päätelmiä maailmanmenosta omiin havaintoihinsa perustuen.

En tunne, että olen lähellä ratkaisua. Oikeasti minua pelottaa, koska olen päätymäisilläni kaikkien aikojen kliseisimpään kehäpäätelmään, jonka mielistelevänä mantrana kuuluu ”matka on päämäärää tärkeämpää”. Kai yritän sanoa, että itseasiassa nautin todella paljon tästä riskimeren yllä nuoralla kävelystä. Suuri vaellukseni on silti kovin itsekäs, ja pelko tulevasta aina läsnä.