Useasti kuulee sanottavan, että unta saa helpoiten rauhoittumalla ja ajattelemalla mukavia asioita, vaikkapa kuvittelemalla itsensä meren rannalle riippukeinuun tai muistelemalla elämänsä onnellisimpia kultaisia hetkiä. Nykyään huomaankin pelästyväni, kun löydän itseni nukahtamisen kynnykseltä ajattelemassa maailman merkityksettömyyttä.

Kikka toimii. Huomattuani (yleensä aika nopeasti) että millään ongelmillani, onnistumisillani tai elämäni tapahtumilla ei lopulta ole mitään väliä galaksimaisella asteikolla, nukahdan helposti. Älä ymmärrä väärin, tiedostan että kaikella on tietysti väliä, en ole itsetuhoinen. Mutta se tyynnyttävä paradoksimainen ajatusmalli, jossa voit nopeasti kääntää minkä tahansa oman elämäsi suurenkin ongelman mitättömäksi tilkuksi itsekkäiden ihmisten vuolaassa elämän virrassa on omiaan tuudittamaan minut nopeasti syvään uneen.

Entä jos tämä onkin oire jostain suuremmasta? Ehkä olen masentunut. Ehkä ei ole suotavaa miettiä tällaista edes sängyssään, edes yksin oman päänsä sisällä. Välillä haaveilu iloisista asioista ajaa saman asian, mutta haaveetkin saavat minuuteissa ylleen saman kosmisen turhuuden viitan, joka niin hienosti stressittömyyteni uljaissa tuulissa lepattaa. Tämä asioiden mittailu loputtoman äärettömyyden akselilla on minun riippukeinuni unen valtameren rannalla.