Naisella oli epäinhimillinen heijastus silmissään. Silmät olivat kuin kosteat sivupeilit, eivät enää ikkuna sieluun, eivät ikkuna mihinkään syvempään. Hänen silmänsä kertoivat nyt vain pienestä vihasta, jonka epäluuloisuus ja pelko olivat rakentaneet pesäkseen nykyisen tilanteen, ja nykyisten olosuhteiden vallitessa.

Tahirilla oli vaikeuksia keskittyä neutraalisti tiirailemaan istuinta edessään, kun rouvan silmät kiiluivat viereisellä penkkirivillä kuin verikoiralla pimeydessä. Ihmisiä kulki heidän välissään jatkuvasti, suurin osa juosten ja jotkut tyyneytensä rippeitä vielä vaalien. Naisen tuijotus ei kuitenkaan näistä normaalia katsekontaktia häiritsevistä keskeytyksistä huolimatta ollut katkennut.

Lento Suomesta Isoon-Britanniaan oli saavuttanut puolivälinsä, kun ongelmat olivat alkaneet. Ensiksi pientä ryminää, jonka aikana saattoi jo ympärillä olevista lentopelkoiset helposti erottaa. Metelin jälkeen oli tapahtunut jotakin, joka oli kiinnittänyt Tahirin huomion: kaksi lentoemäntää olivat juosseet kohti koneen keulaa. Yksi juokseva lentoemäntä ei välttämättä vielä kertonut mistään hälyttävästä. Mutta kaksi, niin. Matkustajat olivat toki alkaneet hieman hälistä ensimmäisenkin jälkeen, mutta nyt tilanne vaikutti jo kaoottiselta. Kone tuntui kallistuneen laskuun, vaikka se oli vielä meren yllä, jos matkareitin etenemistä graafisesti esittävään LCD-näyttöön oli uskominen.

Tahir oli istunut hiljaa paikallaan, kun muut olivat alkaneet jo hieman hermostua. Juuri tämä Tahirin rauhallisuus puolestaan oli kiinnittänyt käytävän toisella puolella istuvan keski-ikäisen rouvan pahaenteisen huomion.

Tahir oli etsinyt journalistiopintojensa jälkeen töitä pääkaupunkiseudulta vasta pari viikkoa, kun sähköpostiin oli äkkiäarvaamatta singahtanut kutsu työhaastatteluun Lontooseen. Kutsu oli perinteisen median sanomalehtitoimituksesta, jota Tahir oli oli joskus taannoin lievässä nousuhumalassa päättänyt vaatimattomalla hakemuksellaan lähestyä. Hänen gradunsa Islamin ääri-ilmiöiden leviämisestä Euroopan alueella ei ollut tuonut mitään uutta alan kentälle, mutta oli ilmeisesti kiinnittänyt jonkun huomion Isossa-Britanniassa. Näin Tahir ainakin tahtoi uskoa.

Yksi keulaan aiemmin juosseista lentoemännistä saapui nyt Tahirin vierustalle käytävälle ja alkoi opastamaan miten happinaamari sujautetaan oikeaoppisesti naamalle, vaikka viimeisin samanlainen opastus tapahtui vain puolitoista tuntia sitten. Tämä herätti ihmisissä enemmän levottomuutta. Pari riviä Tahiria taaempana istuvan nuoren äidin vauva alkoi samassa parkua, jonkinlaista uhkakuvaa kliseisen tuntuisesti korostaen. "Ei tässä tilanteessa ole mitään kliseistä", Tahir yhtäkkiä tarrautui mietteisiinsä. Oliko hän kenties jonkinlainen sosiopaatti, psykopaatti, outo henkilö; ”Siksikö tuo nainen niin tuijotti?” Yksi lentoemäntien virvoitusjuomakärryistä oli rullannut miehittämättömänä Tahirin ohi, mutta Tahir oli ajatuksissaan antanut sen vain jatkaa riskialtista matkaansa.

Rouva oli alkanut puhua ympärillään istuville ihmisille, välillä Tahiria etusormellaan osoittaen. Kone oli siirtynyt vieläkin jyrkempään laskuun, ja ryminä oli palannut entistä voimakkaampana. Kuin tyhjäkäyvä auto, ehkä isompi sellainen, jokin rekka, Tahir ajatteli. Hän muisti kuinka oli saapunut Suomeen Irakista, ja pian sen jälkeen aloittanut paikallisella yläasteella yhdeksännen luokan, ja oli kuullut jo ensimmäisen parin viikon jälkeen ohimennen, kuinka jokin ruutupaitaisten nuorten miesten kulmakunta oli supissut jotakin mersusta.

- "Että ton neekerin perhe oli vasta saapunut pari kuukautta sitten tänne ja me nähtiin jo sen perhe ajelemassa Mersulla keskuskadulla."

Ei Tahir sitä silloin ollut ymmärtänyt, eikä varmaan mitenkään olisi reagoinut vaikka olisikin supinat tajunnut. Mutta niin he olivat hänen edessään puhuneet kuin häntä ei olisi ollut olemassa, ja niin he olivat jatkaneet supinoitaan seuraavankin viikon, välillä juttujensa ja tukahdutettujen naurunpyrähdystensä välissä he olivat osoittaneet Tahiria, puolipeitellysti tietenkin. Jossain vaiheessa Tahir oli kirjoittanut yhden liian äänekkäästi kuiskatuista virkkeistä ylös, nopeasti raapustanut sen matematiikan vihkoonsa. Ei hän oikein itsekään tiennyt miksi, mutta niin hän oli tehnyt. Sitten hän oli kotona kääntänyt virkkeen. Mutta eihän heidän perheellään edes ollut mersua. Myöhemmin kävi ilmi, että samaa supinaa oli kuullut nuorempi sisko ja vanhempi veli. Pienet olivat piirit, ja supinoiden aiheet rajalliset. Kyllähän nyt supinoiden aiheita aina pitäisi keksiä enemmän, eikä jotain mersujuttua kierrättää. No, hänellä itselläänhän oli ollut aina hieman enemmän luovuutta kuin keskivertoikäisellään, sekä enemmän kykyä mukautua ympäristöön: mukautumiskykyä oli ollut pakko olla. Sitä on pakko olla. Kuiskailevia ruutupaitapoikia hän ei ollut lukion jälkeen nähnyt.

Tahirin edessävä istuva parikymppinen nainen oli alkanut itkemään, ja hänen pari ystävätärtään tukivat häntä, itsekin hieman kyynelehtien. "Mitä tapahtuu, mitä nyt tapahtuu!" Moni oli noussut seisomaan, vaikka turvavyövalo paloi lähes sokaisevalla kirkkaudella, ja lentoemäntä yritti parhaansa mukaan ohjata ihmisiä takaisin paikoilleen, turbulenssin takia tietenkin. Tahir istui paikallaan turvavyö kiinni ja tiiraili ulos koneen ikkunasta. Ulkona näkyi pilviä, ja Tahir tiesi sen olevan hyvä merkki, kun otti huomioon tapahtumien kulun. Jos lentokoneen ikkunasta näkee puolessa välin lentoa jotakin muuta kuin pilviä, se olisi jo jotakin, jotakin muuta kuin normaalia, hän tuumi.

Ihmisiä alkoi kerääntyä Tahirin läheisyyteen, lähinnä käytävän toiselle puolelle, tuijottavan naisen luokse. Rouva alkoikin vaikuttaa joltain uuden kultin kehittäneeltä, verbaalisesti lahjakkaalta johtajalta ­– paimenelta, joka oli nopeasti kerännyt lauman äärelleen. Nainen osoitteli Tahiria edelleen, ja naisen naama oli hieman punertava. Tahirin mielestä nainen näytti osittain järkyttyneeltä, mutta hänen järkytykselleen näytti olevan jotkin selkeät syyt, joiden suhteen nainen oli määrätietoinen. Tahir tiesi tässä vaiheessa että jotain tulisi varmasti tapahtumaan. Itse lentokoneelle ei edes välttämättä tapahtuisi mitään, mutta taatusti jotain sellaista tapahtuisi, jossa hänen oma nimensä tulisi esiin, ja hänet eroteltaisiin, poimittaisiin jollain tavalla esiin. Tahir joutuisi ehkä tahtomattaankin osallistumaan johonkin kommunikaatiokykyä vaativaan, ja se hetki olisi tuleva pian.

Tästä huolimatta Tahir edelleen tiiraili pilvimerta lentokoneen ikkunasta, nojasi penkkiinsä, huokaisi ja hymyili. Hänen olonsa oli rento, ja hänen mielensä oli vapautunut. Matkustajat jotka levottomina vieressä seisoskelivat, ikään kuin jonkinlaista hätäpalaveria pitäen, edustivat täydellistä vastakohtaa Tahirin tyyneydelle. Pian ihmisjoukko huomasikin Tahirin rauhallisuuden. Tahirin oli nyt helpompi keskittyä katsomaan jonnekin, minne lentokoneen matkustajien kaavan mukaan kuuluisikin katsoa, kuten edessä olevan istuimen selkänojaan tai ulos koneen ikkunasta. Rouvan yksinäisen katseen sijaan Tahir tunsi nyt noin kymmenen eri-ikäisen, kokoisen ja oloisen henkilön tuijotuksen niskassaan, ja juuri sen takia, jostain luonnottomasta syystä, hänen oli nyt helpompi keskittyä pilviin. Kun naisen silmät olivat olleet ainoat, se oli ollut jotenkin ahdistavampaa.

Hänellä oli varmasti samanlainen olo, vaikken häntä silloin katsonutkaan, Tahir mietti. Hän muisteli erästä yötä yliopistoajoiltaan. Tuolloin hän oli syksyisenä iltana lähtenyt paikallisesta ravintolasta asunnolleen päin kävelemään, ja oli pian huomannut tuntemattoman naisen noin sadan metrin etäisyydellä, kävelemässä hänkin. Normaali tilanne. Nainen oli kuitenkin vilkuillut ympärilleen jatkuvasti, ja oli huomannut perässään kävelevän Tahirin. Nainen oli kiihdyttänyt vauhtiaan, minkä Tahir oli totta kai huomannut, mutta mihin hän ei ollut jaksanut kovassa laskuhumalassaan juuri kiinnittää huomiota. Ja miksi olisikaan kiinnittänyt, Tahirilla oli ollut tuolloin mielessään vain kotona odottava kraana, veljen päivällä vääntämät döner kebabit ja ylähyllyn aspiriinipurkki.

Jonkun matkaa syksyisessä yössä käveltyään Tahir oli huomannut naisen pysähtyneen puhumaan parin miehen seurueelle. Koska asuntola, jossa Tahir tuolloin eli, oli ollut ihan kulman takana, oli Tahir alkanut tuntemaan jo jonkinlaista ennenaikaista raukeutta; hän oli jo pystynyt haistamaan puhtaiden lakanoiden tuoksun ja tuntemaan levon hellivän vaikutuksen hänen alkoholin runtelemassa kehossaan. Sitten nyrkki oli tullut. Nopeasti ja terävästi, ja sitten Tahir oli kaatunut. Miehet olivat vielä kommentoineet jotakin, mutta Tahir oli uskomattoman pettymyksensä vallassa ollut välinpitämätön heidän sanojensa suhteen. Ei noissa tilanteissa varmaan mitään maailmaa mullistavia runollisuuksia lausuttu, eikä Tahir täten uskonut menettäneensä mitään, vaikkei miesten sanoja kuullutkaan. Ainoastaan tuskattoman päätöksen illalle – sen hän menetti. Aamulla hänellä oli ollut silmässään mustelma, joka läheltä katsottuna hänen tummaa ihoaan vasten näytti lähinnä värikkäältä puuterilta.

- "Tuolla on varmasti jotain tekemistä tän kanssa... Kato sitä!" Lentokoneen juoruporukan eräs vanhempi parrakas mies osoitti nyt Tahiria, ei uhkaavasti, lähinnä ehkä hieman peloissaan.

Tahir oli nyt varma, että hänen pitäisi pian puuttua tilanteeseen, ja hän tunsi ahdistuksen hiipivän kehoonsa niljakkaan hitaasti, mutta yhtä tuskallisen varmasti, kuin kone joka ilmaan nousee, on sieltä tuleva myös alas jossain vaiheessa, jollain tavalla. Tahir ei kuitenkaan vielä avannut suutaan. Hän oli varma, että hiljaisuus oli vielä nyt hänen paras oljenkortensa. Hiljentyminen oli varmasti paras ratkaisu muutenkin, ottaen huomioon ilmapiirin lentokoneessa, joka yhä jatkoi epäluonnollista, turvattomuuden kaikki piirteet lunastavaa vääjäämätöntä laskeutumistaan.

- "Miksi isä? M-miten niin", kuului vaimea kysymys porukan takaa ikkunapaikalta. Siellä istui pieni tyttö, jonka oletettu isä nyt syyttävää sormeaan Tahiria kohden ojensi. Lapsi ei tiennyt miksi hänen isänsä epäili Tahirilla olevan osuutta asiaan. Lapsi oli puhdas, viaton, ennakkoluuloton. Eivät ne kaikki sellaisia olleet, lapset. Mutta tämä tyttö selkeästi ihmetteli näiden outojen aikuisten puheita – aikuisten, jotka olivat hänen edessään jonkinlaista tuomioistuinta harjoittaneet jo jonkin aikaa.

Yksi lentoemännistä oli juuri sännännyt supisemaan jotain parrakkaalle miehelle, ilmeisesti tulkittuaan hänen kommunikaatiotapansa mahdollisesti turhan aggressiiviseksi. Mies rauhoittuikin nopeasti.

Kaikki koneessa matkustavat silmäilivät Tahiria nyt kuitenkin herkeämättä. Kieltämättä, parrakkaan miehen äänekäs tokaisu Tahirin mahdollisesta osallisuudesta lentokoneen ongelmiin oli saanut kaikenlaisia ajatuksia liikkumaan kanssamatkustajien mielissä.

Kuten se tokaisu silloin opistolla. Sekin oli varmasti saanut kaikenlaista säpinää aikaiseksi opiskelijoiden keskuudessa. Tokaisu, jonka Tahir pari minuuttia ennen luennon loppua oli joutunut luentosalissa äänekkäästi huutamaan, koska hänelle ei kahdenkymmenenneljän minuutin jatkuvan viittailun jälkeenkään ollut jaettu puheenvuoroa. Ei Tahirilla ollut ollut edes mitään vastausta, koska mitään mikä muistuttaisi kysymystä ei luennoitsijan puolesta oltu koskaan esitettykään

"Se mitä odottaa tulevaisuudelta, synnyttää mielenkiintoisen dilemman. Jos ystäväsi sanoo, että hänestä tulee menestynyt aivokirurgi, ja voit nähdä, että ystävälläsi ei ole silmiä, kunnioitatko hänen toiveitaan ja unelmiaan, vai palautatko hänet maan pinnalle? Esimerkiksi tänäänkin, tässä luentosalissa on joitain maahanmuuttajia, jotka haluavat tulevaisuudessa ilmeisesti myös tehdä töitä… Odottakaa, lause jatkuu. Tehdä töitä Suomen journalistisella alalla. Siis kirjoittaa suomenkielistä tekstiä Suomessa, suomalaisessa lehdessä, suomalaisille lukijoille. Mitä te sanoisitte näille henkilöille?"

Opiskelijat olivat olleet erittäin aktiivisia tuona iltapäivänä, varmasti odottaen jo pääsevänsä korkkaamaan vapun ensimmäiset oluet aikaisin iltapäivästä. Niinpä monia erilaisia vastauksia tähän niinkutsuttuun dilemmaan oli esitetty. Ja Tahir tunsi että jokainen vastaaja oli tuolloin puhunut suoraan hänelle, koska hän oli ollut ainoa ulkomaalainen henkilö tuona päivänä, tuolla kyseisellä luennolla.

Tahir ei enää halunnut muistella tuota tilannetta. Hän oli silloin huutanut jotain typerää, jotain naiivia ja vihan pintaan nostattamaa. Harkitsematon teko, varomaton herja, kohteena ajattelematon opettaja. Siitä oli jo kauan.

- "Mitä täällä tapahtuu? Syöksymmekö maahan..?" Kysyjä, huolestuneen oloinen vanhempi nainen, tarttui ohi kiiruhtavaa lentoemäntää liioitellun rajusti käsivarresta. Lentoemäntä ravisti itsensä nopeasti vapaaksi, rauhoitteli naista kolmen välttämättömän sekunnin ajan, ja kiiruhti sitten jälleen koneen ohjaamoa kohden. Sanomatta selvää, ettei vanhempi nainen tästä juuri rauhoittunut. Hänkin siirsi katseensa nyt Tahiriin, ikään kuin jossain absurdissa toivossa siitä, että Tahirilla olisi jokin rehellinen vastaus hänen epätoivosta kyhättyyn kysymykseensä. Mutta ei Tahir aikonut puhua vielä, ja sen takia häntä harmitti naisen puolesta. Tahir näki kuinka naisen silmät siirtyivät melankolisesta tuijotuksesta aina surun murtaman tuokion kautta jonkinlaiseen epätietoisuuden vallitsemaan tilaan, jossa ne eivät itsekään enää olleet varmoja siitä, mitä tulisivat todistamaan.

- "S-sinä..." Naisen huulet vapisivat, mutta eivät kuten sillä viidennen luokan tytöllä diskon jälkeen, vaan tavalla, jolla vääriä valintoja tehneen, keittiön nurkassa kylmällä laminaattilattialla istuvan naisen kasvot vapisisivat.

- "…Sinä pelotat minua."

Naisen sanat saivat ringissä seisovan matkustajaryhmän myötäilemään hiljaisuudellaan. Hiljainen hyväksyntä, kuten hetkeä ennen ihmisen elävältä polttamista jonkun perustuslaittoman, pimeän viidakon saartaman kyläpahasen keskustassa keskipäivän paahteessa – kaikki katselisivat hiljaa, hieman peloissaan, mutta myös pienieleisesti nyökkäillen.

- "Mutta rouva hyvä, te ette tiedä mitä pelko on."

Tahirin sanat tuntuivat saavan kaiun tuekseen, vaikka kone olikin matkustajia pullollaan. Jos aivan kaikki eivät aiemmin tuijottaneet tätä tummaa miestä, niin nyt häntä toljottivat kaikki. Muutama lentoemäntäkin tuntui laskevan puolueettomuuden huiviaan ja katsovan Tahiria hieman epäilevän oloisena.

Tahir käänsi katseensa takaisin ikkunaan; hän oli sanottavansa sanonut. Nyt oli enää jäljellä seurata tämä tilanne loppuun asti, katsoa mitä, jos edes mitään, lentokoneelle tapahtuisi. Sillä sehän oli ainoa oikeasti seuraamisen arvoinen asia tässä matkustajakoneessa.

Tahir ei välittänyt hälinästä, joka oli alkanut hänen sanojensa jälkeen. Ihmiset eivät melusta päätellen enää edes yrittäneet peitellä epäilyksiään hänen suhteensa, vaan huusivat ja raivosivat muutaman metrin päässä kuin vallankumouksen ajama väkijoukko, valmiina uhraamaan kaikki vääräuskoiset ja tarvittaessa tekemään esimerkkejä vastustajistaan.

Tahir oli pyöritellyt pelon käsitettä ajatuksissaan jo ennen kuin kone alkoi oikeasti vaikuttaa epäkuntoiselta. Hän oli ajatellut kaikkea sitä mitä pelko hänelle enää edusti. Se oli syönyt, näykkinyt häntä jo niin kauan, niin monia vuosia. Hänelle pelko oli jo jotain aivan muuta, jotain todella harvinaista, melkeinpä tervetullutta. Ne välitunnit tiettyjä porukoita vältellen, lukion toisella se yksi hiuksensa ajanut persoonallinen poika, hämärässä kaikuvat herjat kaupungilla kävellessä, epäsuorat uhkailut kauppajonossa, vähemmistöryhmistä kiertäneet huhut, vitsit ja jutut joita levittäneet eivät välttämättä edes tienneet niiden olevan rasistisia… Muutama tappelu, kourallinen henkistä väkivaltaa, köyhyyttä, pimeyttä, pahuutta. Näistä oli Tahirin pelko rakennettu. Siis joskus.

Kyllä Tahir oli jo aikaisin oivaltanut, että epäkorrekti suhtautuminen hänen edustamaansa kansanosaa kohtaan oli muovautunut ajan kuluessa, suurimmaksi osaksi vain muutaman idiootin ja heidän käytöksensä takia. Ilmapiiri nyt vain oli tällainen, eikä hän sitä itse pystyisi muuttamaan, ei edes Suomen journalismin korkeimmalta korokkeelta käsin. Siitä, jos mistään, hän oli varma.

Mutta tämä pelko, jota rouva sanoi tuntevansa. Kuolemanpelkoa, sitähän se oli. Mutta Tahir oli tähän hetkeen asti tuntenut elämänpelkoa, siksi hän sitä nimittäisi.

Hänen elämänsä oli muuttunut tyhjiöksi. Tahirin onnen kokemukset olivat surkastuneet mitättömiksi ilon pisaroiksi, joita hänelle taivaista suotiin esimerkiksi kun hän sai tentistä odotettua paremman arvosanan, tai kun hänen ravintolailtansa ei päättynytkään käsirysyyn jonkun väitettyä ettei hän saisi juoda alkoholia uskonnollisista syistä.

Mutta nyt. Nyt, lentokoneen ollessa äänekkäässä syöksyssään, tunsi Tahir sisällään jotakin hämmästyttävää, ja tämä tunne tuntui ruokkivan yhä enemmän itseään. Tahir ei ehtinyt jäsennellä tunteitaan pitkään, kun hän kuuli parrakkaan miehen jälleen huutavan, tällä kertaa suoraan lentoemännälle, koska oli huomannut, ettei Tahir juuri antanut vastakaikua.

- "Perkele katso nyt tuota, se on aivan liian tyyni! Tää kone tippuu taivaalta, perkele soikoon. Toi hiekka-apina istuu vain tossa niinku ois rukoushuoneessa! Minä kyllä..."

Mies lähestyi Tahiria nopeasti. Lentoemännät, joita oli kenenkään huomaamatta ilmestynyt toinen lisää paikalle, tarrasivat nopeasti parrakkaaseen mieheen ja pysäyttivät tämän. Tahir ei ollut viitsinyt edes kääntyä seuraamaan tilannetta, vaan tyytyi tiirailemaan lentokoneen ikkunan heijastamaa peilikuvaa tapahtumien kulusta.

Sitten Tahir katsoi ikkunasta ulos, ja näki kuinka siiven moottori savusi rankkaa, tummaa savua. Savupilvi oli massiivinen, ja sen kokonaisvaltaisen tummuuden erotti voimakkaana kontrastina vaaleaa pilvipeittoa vasten, jonka yllä he vielä juuri ja juuri lensivät. Ja sitten näkyi liekkejä ja jonkinlainen räjähdys, sikäli mikäli Tahir sellaisen tunnisti, ja sekunneissa äänekäs pamaus vahvisti hänen havaintoaan. Tuo räjähdys sai Tahirin ajatukset taas kokoon, ja hän saattoi nyt nähdä kaiken: menneisyytensä, tulevaisuutensa, mutta ennen kaikkea tämän hetken. Hän istui lentokoneessa, joka oli tuleva syöksymään maahan, tuhoutumaan todennäköisesti ilman ainuttakaan eloonjäänyttä, ja hän oli tällä hetkellä koneen ainoa rauhallinen matkustaja.

"Tämä on jännittävintä mitä minulle on tapahtunut." Elämänpelko oli väistynyt, muttei ollut tehnyt tilaa kuolemanpelolle, joka valtasi yhä enemmän kanssamatkustajia.

Pelko oli poissa, ja ensimmäistä kertaa elämässään Tahir tunsi itsensä onnelliseksi. Eikä pelko tässä vaiheessa hänen mielestään olisi mitään auttanut: Tilanne ei ollut matkustajien hallinnassa, eikä ollut koskaan ollutkaan. Ainoa asia johon he olisivat voineet nyt vaikuttaa, olisi koneessa säilyvä rauha, kyky välttää paniikkia ja sekasortoa tällaisella hetkellä. Tahir ei ymmärtänyt, miten hän olisi käytännössä auttanut tilannetta mitenkään vain yksinkertaisesti näyttämällä pelkoaan. Ja hänenhän olisi joka tapauksessa täytynyt näytellä, koska nyt hän oli kaikista peloistaan vapaa. Tahir oli aina ollut huono näyttelemään.

Ja sitten kuului toinen räjähdys, eikä kukaan enää edes viitsinyt katsella Tahirin suuntaan, vaan kaikki tuntuivat siirtyvän jonkinlaiseen transsiin. Muutamat alkoivat kirkua täyttä kurkkua, mutta suurin osa hiljeni. Osa rukoili. Ikkunapaikan rouva itki, ja tuli ohimennen vilkaisseeksi Tahiria, ja oli näkevinään tämän katseessa jotakin. Tahirin silmät kertoivat tunnustusta, jota hänen katseensa oli jo kauan kätkenyt; hänen ihmisyytensä ei koskaan ollut edes noussut koneeseen.