Nelli mietti miksi nykymaailmassa oli niin hankalaa tuoda ajatuksiaan esille, etenkin silloin kun ne käsittelivät eksistentialistisia teemoja.

Hän oli kävelemässä paikalliselle korjaamolle, ja jokainen askel joka häntä toi päämäärää lähemmäksi tuntui vieraannuttavan häntä enemmän ja enemmän itsestään: eihän hän voinut olla se, joka olisi korjauksen tarpeessa.

Miksi oli niin vaikeaa osoittaa jollekulle tämän olevan väärässä tai jopa jollain perustavalla tavalla henkilönä väärin, joutumatta rankasti tuomituksi itse? Tuomituksi ylimielisyydestä, turhamaisuudesta, ylpeydestä, kateudesta, typeryydestä ja vihasta. Nelli oli pohtinut asiaa joitain öitä, mutta oli lähinnä pyörinyt kehää sen johtopäätöksen ympärillä, että kyllähän hänessäkin täytyi olla jotain vikaa: todennäköisyys ei ollut hänen puolellaan. Eihän jokainen ihminen jonka elämä hänen polullensa heitti voinut olla noin auttamattomasti rikki, vaan hänen itse täytyi nähdä väärin, kuin rikkinäisillä silmälaseilla ikään.

Astuttuaan korjaamon raskaasta ovesta sisään, Nelli huomasi melkoisen jonon. 12 ihmistä tarkalleen ottaen. He kaikki istuivat odotustilan muovituoleilla kukin vuoroaan odottaen, kullakin tuima ilme kasvoillaan. Vajonneita sieluja, Nelli mietti: hän tunsi ihmisistä jokaisen.

Reetta, Tuija, Olli, Juuso, Rosaliina, Viivi, Heikki, Eerika, Paula, Anniina, Aino ja Isabella.

Reetan elämä oli rappioromantiikan alle haudattu läjä huonosti nukuttuja arkiviikkoja ja oluella kyllästytettyjen harhojen muodostama kauhun tasapaino, jota ei enää mikään maallinen kritiikki pystynyt koettelemaan.

Tuija luuli omistaneensa elämänsä työlle, vaikka oikea palvonnan kohde oli mammona jota työ hänelle kerrytti. Tuijan mielestä elämän tarkoitus oli kerätä rahaa, ja jokainen joka muuta väitti oli yksinkertaisesti liian rahaton tätä yksinkertaista totuutta ymmärtääkseen. 

Olli oli viettänyt vuosia onnellisessa parisuhteessaan, vaikkei onnellisuus hänessä asunutkaan: olihan hän samalla viettänyt vuosia muidenkin ihmisten kanssa, läheisestikin. Koska elämä oli Ollin mielestä hetkessä elämistä ja ikuista nuoruutta, ei ihminen voinut mitenkään sitoa itseään vain yhteen henkilöön. Parisuhde oli vain hyvä turvasana, pieni tekstilaatta rinnassa todisteena jonkinlaisesta normaaliudesta, jos sitä nyt tarvitsisi joissain tilanteissa todistaa.

Juuson elämä oli ollut ahdistuksen ja huolien vuoristorataa jo kauan, mutta hänen mielestään juuri tuo hurja historia antoi hänelle jonkinlaisen avaimen käteen: elämä oli vapaata ja villiä, kuin parhainkin keskipäivän saippuasarja. Yksi hyvä ystävä riitti, muut olivat tarpeen mukaan uhrattavissa hänen tyydytyksensä alttarilla, Juusohan itsehän tässä oli ollut se ikuinen uhri.

Rosaliina asui vielä vanhemmillaan, vaikka oli juuri täyttänyt kaksikymmentäviisi. Itselleen hän pystyi kuitenkin vakuuttelemaan, että elämässä on muutakin kuin itsenäistyminen. Pahimmassa tapauksessa hän voisi syyttää vanhempiaan, heidän vikansahan tämä tilanne loppujen lopuksi oli. Eivät mokomat olleet potkineet häntä ajoissa
pihalle, ja nyt Rosaliina oli auttamattomasti itsenäistymätön.

Viivi oli huomaamattaan kyllästänyt elämänsä alkoholilla, jota ilman hänen oli nyt vaikea keskittyä mihinkään tai kehenkään. Tekosyitä juoda löytyi sekä idealistisista että ihan käytännönkin asioista. Idealistisella puolella hän tukeutui siihen perusteeseen, ettei löytänyt ketään järkevää koko kaupungista: alkoholi tyhmensi häntä juuri sopivan verran, että hänestä itsestäänkin tuli idiootti, ja näin hän tuli juttuun muiden tyhmien kanssa. Käytännön syistä mainittakoon myös kyltymätön jano.

Heikki halusi ennenkaikkea löytää puolison, jota hän oli etsiskellyt useita vuosia. Kyllä hän oli useita kokeillut, mutta sitä "ainakin lähes melkein oikeaa" oli ollut todella vaikea löytää. Mutta Heikki oli luottavainen, joka viikonloppu hän baarista jonkun mukaansa löysi. Ennen pitkää lasikengän olisi pakko luiskahtaa jonkun jalkaan. Seuraavan sadan joukosta.

Eerika mietti miksi hän oli tuhonnut kaiken sen, mitä hänellä oli ollut: asunnon, parisuhteen, talouden, terveyden. Ainoa syy joka Eerikan mieleen juolahti, oli se että tämä oli kaikki osa vain suurempaa suunnitelmaa, eikä tässä voinut muuta kuin antautua kohtalon vietäväksi. Eerika tulkitsi kohtalonsa usein vain pitkittyneeksi vitsiksi, jonka lopulta päästyä loppuun olisi vitsin alku, sen juuri ja perusta, jo kuulijan mielestä unohtunut.

Paula oli ollut useita vuosia työtön, koska kotikaupungista ei yksinkertaisesti töitä löytynyt. Moni oli ehdottanut hänelle muuttamista suurempaan kaupunkiin, mutta miten ihmeessä hän niin olisi voinut tehdä? Eihän hänellä ollut töitäkään. Paradoksi mietitytti Paulaa, mutta hän oli alkanut jo tottua joutilaisuuden hyviin puoliin. Hän oli myös alkanut tottua sisätiloissa oleiluun. Ei mitään oikeita syitä poistua asunnosta olekaan, jos ei ole töissä, hän oli päätellyt.

Anniina yritti itsemurhaa pari vuotta sitten, mutta epäonnistui. Klisee epäonnistumisessa epäonnistumisesta oli nyt hänen elämänsä kaneetti, mahtavan naseva manifesti ja todennäköinen iskulause hänen hautakiveensä. Vaikka itsemurha epäonnistui, se nyt hallitsisi Anniinan jokaista liikettä, päätöstä ja elämän valintaa. Ehkä hän oli sittenkin onnistunut tavoitteessaan, mutta nyt tapa kuolla oli vain paljon, paljon hitaampi.

Ainolla oli aina vaikeuksia keskittyä. Hän ei voinut olla huoneessa tuntia kauempaa, ja nuorempana hänellä epäiltiinkin tarkkaavaisuushäiriötä. Itseään hän piti lähinnä vain erittäin energisenä ja sanavalmiina: hänhän oli aina menossa. Muut tuntuivat elävän erittäin hitaalla tavalla, joka huvitti Ainoa suuresti; muut eivät tuntuneet ymmärtävän, että se joka on nopein, ennättää nähdä enemmän. Ainon parisuhteet kariutuivat yksi toisensä jälkeen, ja Aino mietti kuinka ihmisten oli niin hankala tottua hänen jännittävään elämäntyyliinsä.

Isabella oli omistanut itsensä terveytensä kehittämiselle. Niinpä hän noudattikin keskitysleirimäisen tiukkaa ruokavaliota, koska loppujen lopuksi ruokahan oli vain polttoainetta, evolutiivinen rasite ja kulttuurinen turhake. Hän ei ymmärtänyt miten niin moni oli päästäny itsensä noin huonoon kuntoon: jotkut kyläläisistä saattoivat käydä salilla vain kerran viikossa. Tämä häiritsi Isabellaa viikon jokaisena päivänä, ainakin niinä hetkinä, kun hän ei itse treenannut.

Korjaamon toimiston ovi kävi. Muuan Matias astui ulos, hänet oli nyt virallisesti korjattu. Muut katselivat häntä kiilluvin silmin, toivoen näkevänsä pilkahduksia heränneestä toivosta ja palanneesta elämänilosta Matiaksen olemuksessa. Mutta Matias oli hiljaa, ja hänen auransa oli kuin peili muiden hiipivälle epätoivolle. Hän oli ollut sinut vikojensa kanssa.

Valokuva0101.jpg