Vaikka Daniel oli kävellyt vain sata, ehkä sataviisikymmentä metriä metsään, ei hän nähnyt enää autoaan. Sitä ei näkynyt, miten liene sekin oli mahdollista?

Daniel ei kuitenkaan ehtinyt pohtia näkyvyyttä sen kauempaa, vaan huomasi maassa Amanita muscarian, jonka kirkas väritys oli Danielin mielestä kuin räikein öljyvärein varustetun paletin pintaa juuri lakaissut pensseli. Sieni muistutti häntä nuoruuden kesistä, liian kirkkaalta tuntuvasta auringosta ja vuosi vuodelta kylmemmältä tuntuvasta kesäkuun merivedestä.

Sata metriä syvemmälle metsän siimekseen eteni kuin huomaamatta. Siellä, keskellä polkua, nökötti Gyromitra esculenta. Sen pähkinämäinen, ehkä jopa meteoriitin kaltainen ulkonäkö muistutti Danielia äidin syövästä. Tuolta se oli varmasti näyttänyt kun se mutsin lopulta kaatoi: epäviehättävältä, tummalta ja muhkuraiselta kasalta silkkaa epäreiluutta. ”Älä muutu kyyniseksi”, oli äiti sanonut kuolinvuoteellaan. Kehoitus oli ollut enemmänkin huokaus, mutta Daniel oli silti kuullut sen selkeästi, koska tuolloin hän oli kuunnellut tarkkaavaisemmin kuin yleensä.

Joitain kymmeniä askelluksia myöhemmin maasto muuttui avaraksi, melkein niityksi. Clitocybe dealbata paistatteli aukealle osuvassa auringonpaisteessa mitättömän pienenä, mutta vaaleudellaan erittäin erottuvana. Se ei kuitenkaan erottunut edukseen. Niin kuin ei Danielkaan ammattikorkeakoulussa. Hänen heiveröinen olemuksensa oli saanut ihmiset sotajalalle paikassa ja ajassa, jossa Daniel ei suoraan sanottuna ollut odottanut mitään muuta kuin sivistystä ja aikuisuutta. Rauhallisuutta. Kaikkea muuta ammattikorkea oli kuitenkin ollut, eikä Daniel halunnut miettiä yhtään sen enempää kuin oli p… Mutta ei pakkoa koskaan ollut! Jostain syystä nuo ajat kuitenkin palasivat vainoamaan häntä aina silloin tällöin.

Nyt Daniel oli syvällä metsässä, eikä hän kuullut enää valtatien ääniä. Daniel ei kuullut juuri mitään. Sää oli tyyni tuona alkusyksyisenä iltapäivänä. Daniel oli tallannut Cortinarius rubelluksen päälle vahingossa. Sieni oli murskaantunut. Daniel oli pysähtynyt katsomaan tallomaansa fungia. Siellä hän nyt oli, metsässä nauttimassa luonnon tarjoamista ilmaisista maan iloista; ja hän se vain talloi ja tuhosi kaiken mikä hänen eteensä sattui! Niin kuin hän oli tuhonnut parisuhteensa ja työuransa: huolimattomuudellaan. ”Typerää”, Daniel huokaisi. Mutta samassa kävi pienoinen tuulenpuuska joka selkeästi tyynen ilmaston keskellä tuntui. Tuuli tuntui katoavasti kuiskaavan Danielin äidin sanoja.

Miksei Danielilla ollut koria?

Danielin oli pitänyt ottaa kori, mutta ennen lähtöä hän oli muistanut, ettei sellaista edes omista. Ja olisihan koria ollut ärsyttävä kuljettaa näin monta kilometriä. Miksi? Olihan hänellä auto. Sitten Daniel muisti, ettei hän ollutkaan ottanut autoa! Daniel oli tullut kävellen yhdeksän kilometriä kaupungista tämän metsän saavuttaakseen.

Danielin mielestä Suomessa on paljon enemmän metsää kuin luulisi. Välillä hän katsoi Suomen karttaa, ja kuvitteli itsensä jonnekin maastoon kuntien välille ollen samalla varma siitä, ettei voisi koskaan eksyä tai mitenkään kuolla metsään. Niin tiheästi kaupunkeja maassamme näyttäisi olevan. Mutta kyllähän hän tiesi, että se oli harhakuvitelma. Metsää oli uskomattoman paljon, sitä oli silmänkantamattomiin, sitä oli kaikkialla, ja se oli armoton paikka.

Amanita virosa komeili  Danielin edessä uljaana. Se oli hänen mielestään kaunein sieni. Se ei pyydellyt keneltäkään anteeksi, ja kasvoi rohkeasti sammalten keskellä kuin vastakohtana kaikelle sille pelkuruudelle, jota Daniel oli itsessään kestänyt ja katunut monia vuosia. Tämä sieni oli sankari. Tämä oli myös viimeinen sieni Danielin listalla, ja ainoa jota hän ei ollut vielä maistanut. Edellisistä yksikään ei ollut maistunut kovin hyvältä, mutta tästä Danielilla oli hyvä tunne. Sitten hän voisi ehkä jatkaa kävelyä, metsä tuntui kutsuvalta.