” How does it feel,

to be on your own,

With no direction home,

like a complete unknown…”

Vuosi oli 1961, ja talvi oli jäätävä New Yorkin kaduilla. Monia nuoria muusikoita saapui koettamaan onneaan suurkaupungin sykkeeseen. Mitään ei tapahtunut. Mutta lumi peittää asioita. Huhtikuun yhdentenätoista päivänä, kevään ollessa jo pitkällä, Gerden Folk Cityksi ristityssä musiikkitilassa hermostunut nuorukainen yritti niellä jännitystään. Hänhän oli vain lämppäri, ei paineita. Mutta lumi oli sulanut. Taito oli nyt löydettävissä. Poimittavissa.

Robert Allen Zimmermanin ura alkoi folk-laulujen parissa, jotka siivittävät tummanpuhuvan ja charmikkaan nuorukaisen uran nousuun yhdysvaltojen musiikkimaailmassa. Mies nousi lähes ikonin asemaan akustisen kitaransa ja kantaaottavien, nerokkaiden lyriikoiden siivittämien laulujensa ansiosta.

Jokin Zimmermanin sisällä kuitenkin raivosi tulta ja kapinaa, suurta muutosta.

Vuonna 1965, kun Zimmerman oli ehdottomasti musiikkimaailman huipulla ja häntä jo tituleerattiin kaikkien aikojen folk-legendaksi,  tarttui hän sähkökitaraan sieluaan seuratakseen. Fanit ja ihmiset eivät voineet uskoa silmiään saati korviaan, kun heidän legendansa heitti pois kaiken sen, jota oli siihen asti kannattajiensa edessä edustanut, ja alkoi soittamaan ja laulamaan Rock ’n’ Rollia.

Fanit hylkäsivät Zimmermanin, ja noina aikoina laulaja vastaanottikin keikoillaan lähinnä solvauksia ja buuausta. Hänen soittoaan kerrotaan jopa musiikkitapahtumien järjestäjien yrittäneen estää, muun muassa katkaisemalla sähkökaapeli kirveellä. Tätä jatkui useita vuosia, mutta Zimmerman ei lannistunut. Hän jatkoi uraansa rock –linjalla, ja viimeistään single Like a Rolling Stone osoitti kansalle, että jotain isoa oli tapahtumassa. Bob Dylan oli syntynyt.

Dylan muutti Rock-maailman lopullisesti, ja vaikka hän onkin artisti jota on erittäin helppo vihata, on hänen ansioitaan musiikin saralla pakko arvostaa. Vuonna 2008 Dylan vastaanotti ensimmäisenä rock-muusikkona Pulitzerin palkinnon ansioistaan populaarimusiikkiin ja amerikkalaiseen kulttuuriin.

Bob Dylanin ura kertoo ennen kaikkea sitä kaunista tarinaa, että suuret asiat vavisuttavat maailmaa ja varmasti nostavat kritiikkiä. Mutta se on vain hälinää. Se on ääntä muutoksen tiellä, lintujen huutoa kesäyössä, kun vuori päättää siirtyä. Sitä ei voi estää. Mikään ei voi enää vaikuttaa ideaan, joka on heitetty maailmaamme suurella itsevarmuudella. Se kestää kaiken. Varsinkin jos kyseinen idea on singahtanut rock n’rollin täyteisistä, räävikästä melodiaa uhkuvista keuhkoista. Neron keuhkoista.