Lost In Translation.

Harvoja elokuvia olen katsellut yhtä monta kertaa kuin olen katsonut Lost in Translationin. Moni tuttavani on elokuvan nimen mainittuani pudistanut päätään ja kertonut negatiivisen mielipiteensä teoksesta. Usein sellaisia sanoja kuten ”tylsä”, ”mitäänsanomaton” ja ”outo” olen noissa keskusteluissa kuullut.

Omasta mielestäni elokuva on mielenkiintoisin, ehkä jopa paras näkemäni.

Paras siinä mielessä, että kyseessä on genrerajoja itsetietoisesti, kenties ylpeästikin rikkova spektaakkeli. Sofia Coppolan uudemmat elokuvat (Somewhere, Bling Ring) ovat olleet myös sangen kokeilevia, ehkä jopa onnistuneita; eivät elokuvina, vain kokeiluina.

Lost in Translationin tapahtumaympäristö voisi olla mikä moderni kaupunki tahansa. Moni elokuvan katselija antaa ympäristölle liian suuren roolin elokuvassa; tapahtumapaikalla ei ole mikään muu merkitys, kuin se että se on ”uusi ja outo” Bill Murrayn ja Scarlett Johanssonin esittämille päähenkilöille. Kulttuurishokki on eräs päähenkilöitä yhdistävä tekijä, ja näitä yhdistäviä tekijöitä ei ole montaa (tosin ne muutamatkin ovat sangen merkittäviä elokuvan sanoman kannalta). Tokio on monelle länsimaalaiselle suurimpia mahdollisia kulttuurillisen hämmennyksen kehtoja, ehkä suurin heti trooppisen viidakon jälkeen.

Elokuvan nähneet ystäväni ovat maininneet oudosta tyhjyydestä jota leffa edustaa; ikään kuin mitään ei oikeastaan tapahtuisi koko elokuvan aikana. Se on käytännössä totta. Tähän voisi jatkaa jotain hipster-tyylistä analyysiä elokuvan ”toisesta tasosta”, ja siitä mitä tunteellisella/syvällisellä/psykologisella tasolla oikeasti tapahtuu, mutta se ei mielestäni tässä vaatimattomassa analyysissäkään tekisi kunniaa Lost in Translationin mestarillisuudelle. Ehkä on paras näppäillä elokuvan faktat tekstimuotoon tähän, että voin muodostaa rehdin, kapulakieltä kaihtavan, mutta silti syväluotaavan arvion siitä mitä elokuvassa oikeasti tapahtuu.

Päähenkilöistä toinen on mies, keski-iän jo ylittänyt tv-näyttelijä joka on saapunut tekemään mainoskuvauksia Tokioon. Mies on naimisissa, mutta yksin liikkeellä; avioliiton tila vaikuttaa lamantuunelta vaimon kaukaisista yhteydenotoisista päätellen. Asetelma rakentaa kuvaelmaa parhaat päivänsä nähneen tv-tähden ajautumisesta yhä epätoivoisempiin promootiotehtäviin.

Toinen päähenkilö on nuori nainen, vastavalmistunut filosofian maisteri, joka on tullut  kihlattunsa työmatkan mukana Tokioon. Mies toimii promovalokuvaajana, ja vaikuttaa narkomaanisen köytetyltä työhönsä. Nainen kokee itsensä laiminlyödyksi ja yksinäiseksi.

Elokuvassa avainteemoja ovatkin kulttuurisesti uusi ympäristö, yksinäisyys, ja …yhtenäisyys. Yhtenäisyys yksinäisyydessä. Päähenkilöt tapaavat kohtalon oikuista toisensa, ja tulevat ikään kuin tietoiseksi toistensa suhteellisesta eksistentialistisesta kärsimyksestä; mies miettii miten ajautui tilanteeseensa, ja nainen miettii mihin on ajautumassa. Tavattuaan toisensa, mies ja nainen ”löytävät” toisensa ja ystävystyvät. Molemmilla päähenkilöillä ovat asiat käytännöllisesti katsoen hyvin – heillä on omat parisuhteensa ja talous turvattu. Ongelmat ovat lähinnä miehen ja naisen hengellisen köyhyyden ilmentymiä. Tai ehkä ongelmia ei oikeasti ole, ja katsojana vain kuvittelen ne.

Moni ei pidä elokuvan tematiikasta, se tuntuu korostavan ”uuden maailman ongelmia” turhamaisine valitteluineen, kun on olemassa ihmisiä joilla oikeasti on vaikeaa. Itse kuitenkin näen leffan positiivisena tarinana platonisesta rakkaudesta, ja ihmiselämän kauneudesta. Näen kauneutta eritoten elokuvan tunnelmassa ja Coppolan tyylissä luoda arkipäiväisistä asioista taidetta. Toki Japanin urbaani/traditionaalinen arkkitehtuuri kontrasteineen auttaa tämän taian luomisessa.

Elokuvan loppu on kuin koko tarinan läpileikkaava naseva tuuli; jotain sanotaan, mutta mitään ei oikeasti kuulu. Se ehkä minua elokuvassa kiehtookin; se ei pidä katsojaa kädestä, vaan heittää pieniä nyansseja katsojan eteen, joita Bill Murrayn uskomaton näyttelijätyöskentely ja Tokion modernit maisemat tehostavat entisestään. Lost in Translation paljastaa joka katselukerralla jotain uutta itsestään, ja saatat huomata löytäväsi aina uusia tapoja tulkita tilanteita ja niiden tarkoitusta elokuvan sanoman kannalta.

Toivon vielä näkeväni Sofia Coppolalta jotain yhtä avaraa, ei yhtään elämää suurempaa.