Marraskuu

Opettaja pysähtyi Annelin kohdalla, ja katsoi tämän tekstiä. 

-"Mitä sinä luulet tekeväsi?"

Anneli ei ollut huomannut opettajaa, ja nyt oli liian myöhäistä suojella vastasyntynyttä raakiletta.

-"Tämä on vain tälläinen, yksi juttu."

Opettaja nappasi yhdelle kopiopaperiliuskalle tulostetun, punakynäkorjausta vilisevän tekstinpätkän käsiinsä, ja alkoi lukea sitä kärsimättömän oloisesti, ikään kuin jo olettaen siinä olevan jotain vialla. Kolmekymmentä sekuntia myöhemmin hän repi sen Annelin edessä kappaleiksi, ja paperin palaset leijailivat luokan lattialle kuin ensimmäiset lumihiutaleet, jotka olivat päivää ennen laskeutuneet opiston pihan tummalle asfaltille. Muut oppilaat todistivat tilannetta. Kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Anneli.

-"Haluatteko te tulla kirjailijoiksi? Mitä te oikein haluatte? Mitä te oikein teette täällä? Anneli, kerro nyt koko luokalle, miksi tuhosin työsi."

Anneli ei vaikuttanut surulliselta, muttei myöskään tyytyväiseltä. Hän oli tyyni ja neutraali. 

-"Kirjoitin rakkaudesta."

Opettaja käveli liitutaulun luo luokan eteen, nappasi väriliidun käteensä ja katsahti oppilaitaan.

- "Ja onko se väärin? Timo, siellä takana. Onko väärin kirjoittaa rakkaudesta?"

Timo oli hänelle osoitetusta huomiosta hämillään, muttei silti epäröinyt oitis vastata opettajan kysymykseen: 

-"Ei tietenkään."

Opettaja siirsi kylmän katseensa takaisin Anneliin.

-"Vaan..?"

Anneli katsoi lattialla olevia paperinpalasia, ja hän erotti niistä punaisen kynänsä jäljet.

-"On... On väärin kirjoittaa rakkaudesta, silloin kun on rakastunut."

Opettaja ei ollut odottanut Annelin vastausta loppuun asti, vaan oli jo aloittanut liidulla kirjoittamisen. Pian opettaja kääntyi, ja taululla koreili heille jo ensimmäisillä kirjoituskurssin tunnilla opetettu mantra: ÄLÄ KIRJOITA RAKASTUNEENA RAKKAUDESTA. Sitten hän jatkoi.

- "Rakkaus on loistava aihe, yksi parhaimpia! Moniulotteinen, moneksi taipuva, genrerajoja rikkova. Mutta jos te ette ymmärrä sitä, että rakastuneena objektiivisuutenne kyseisen ilmiön suhteen on läpinäkymättömän, yltiöpositiivisen usvan peitossa, teistä ei koskaan voi tulla kirjailijoita."

Anneli mietti nyt, opettajan samalla saarnatessa oppipojilleen, kuinka onnekas hän itseasiassa oli ollutkaan ottaessaan vain yhden sivun repussaan lojuvasta käsikirjoituksesta esiin. Hänhän oli kirjoittanut kyseistä teosta jo yli kuusisataa sivua. Kirjan työnimi oli Toisilleen Tuomitut, ja kyllä, kaikki nuo sivut kertoivat siitä itsestään ─ rakkaudesta.

Mitä Anneli nyt tekisi? Hän tiesi opettajan olevan lopulta oikeassa kaikesta. Kirjan sivut olivat todennäköisesti täynnä imelää liisteriä, yltiöromanttisia kliseitä ja kermavaahdolla kuorrutettua juonta, jos sitä juoneksi voisi edes kutsua. Olisiko hänen parasta tuhota koko kirja, käyttää luokan perällä olevaa paperisilppuria heti luennon jälkeen kun muut olisivat lähteneet? Miksi kukaan haluaisi lukea hänen tuotostaan, miksi kukaan tuhlaisi siihen aikaansa. Voi ei, Anneli ajatteli, hän itsehän olisi se, joka tuhlaisi jonkun muun, viattoman uhrin aikaa!

Anneli oli halunnut kirjailijaksi niin kauan kuin muisti olleensa elossa. Hän oli kirjoittanut niin kauan kuin oli siihen kyennyt, ja ennen sitäkin hän oli piirtänyt "aikuisten maailman" kirjaimia muistuttavia veikeitä koukeroita hoitopaikkansa värityskirjaan. Hän oli jo tuolloin miettinyt pienessä kiharaisessa päässään jos jonkinlaisia tarinoita, jännittäviä seikkailuja ja kehitellyt mielensä sopukoissa kokonaisia fantasiamaailmoja ─ joskaan hänen elämässään lopulta tärkeimmäksi muodostunut työkalu, kyky kirjoittaa, ei vielä tuolloin ollut pystynyt noita tarinoita muiden nautittavaksi selkeästi tuomaan. Mutta sitten kun se korkki vihdoin oli räjähtänyt auki, oli hän ollut pitelemätön.

Nyt Annelin edessä kuitenkin oli tämä dilemma, tämä kuusisataa sivua pitkä ongelma, joka hänen pienessä vihreässä Kånken-repussaan raskaasti painoi, kuin jokin hänen nuoruutensa idolista kirjoitettu, pehmoseksiä tihkunut paksu faninovelli. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei halunnut hylätä kirjaa. Siinä oli jotakin todella hyvää, siitä hän oli varma. Idea ja sanoma kaiken alla oli vahva, se oli hyvä. Se pitäisi vain kaivaa takaisin esiin, kaiken makean huurun alta. Mutta miten?


Joulukuu


Anneli seisoi luokan edessä, ja opettaja istui hänen paikallaan peremmällä luokassa: osat olivat vaihtuneet. Oli käynnissä omien tekstinäytteiden lukuhetki, ja oli vihdoin Annelin vuoro. 

Anneli saattoi nyt nähdä niin paljon asioita, jotka muuten, luokan keskellä istuskellessa, jäivät huomaamatta; Joonatan kaivoi nenäänsä, Milla näpytti kännykkäänsä. Opettaja ja muutama muu olivat ainoat ketkä katsoivat Annelia jo nyt, ennenkuin hän oli edes aloittanut tekstinsä lukua. Anneli tunsi tuolloin pientä ymmärrystä opettajien stressialtista työtä kohtaan. Hän uskoi aina ymmärtäneensä opettajaansa ja hänen menetelmiään. Mutta sitten Anneli aloitti, ja loputkin luokan katseet kääntyivät häneen.

Annelin teksti oli täysin erilainen kuin kuukausi sitten. Sen juoni oli täsmälleen sama, ja se kertoi rakkaudesta ─ mutta täysin eri tavalla. Anneli oli kirjoittanut sen uudestaan. Teksti oli Dostojevskimäisen realistinen, hieman psykologinen, ja kuitenkin Hemingwaymäisen suoraviivainen. Syvällisyys oli muuttunut soljuvuudeksi. Oppilaat katsoivat nyt kaikki Annelia lamaantuneina, kuuntelivat hänen mukaansa tempaavaa tarinaansa kuin jonkinlaista suurta julistusta.

Tekstin päätyttyä ihmiset taputtivat, muutama oppilaista nousi seisomaankin. Opettaja taputti myös, ja opettajan silmissä näkyi suunnatonta ylpeyttä, jollaista Anneli ei ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt. Ja todentotta, opettaja oli nyt vuorenvarma siitä, että Annelista oli kuin olikin kirjailijaksi.

Muutama oppilas, Timo mukaan lukien, kuitenkin istuivat hiljaa paikoillaan. He eivät taputtaneet. He vaikuttivat apeilta, jopa pettyneiltä. He katsoivat Annelia silmiin. Anneli huokaisi syvään, ja kyynel vierähti pitkin hänen poskeaan, tipahtaen ja kastellen hänen juuri ääneen lukemansa kirjoitusliuskan. Monien mielestä se oli ilon kyynel, mutta muutama tuona päivänä tiesi toisin.

20170511_165925279_iOS.jpg