Ihminen voi kirjoittaa fiktiivisen proosatekstin jonka tapahtumaympäristönä toimii Egypti kirjailijan itse siellä koskaan käymättä, mutta ihmisiä ja heidän tunteitaan on vaikea kuvailla niitä koskaan näkemättä ja kokematta.

Täytyy elää elämästä kertoakseen, ja se ahdistaa monia taiteilijoita; se on työlästä. Se kirjaimellisesti on usein juuri työtä, mutta toki myös kaikkea muuta hyvää ja huonoa mitä elämänmittaisen huvipuistokilpailun palkintohyllyllä lojuu ottajaansa odotellen: iloa, surua, ystävyyttä, rakkautta ja vihaa. Suuria asioita pienissä hetkissä ja pieniä välähdyksiä elämän suurista totuuksista.

Oma luovuuteni kulkee pitkissä sykleissä. Saatan olla parikin vuotta äärettömän produktiivinen ja monella saralla, ja sitten upotan strutsimaisen ennalta arvattavasti pääni johonkin rutiininomaiseen työhön tai vastaavaan projektiin, vaimentaen kulttuurisen ajatteluni usein vähintäänkin vuodeksi. Uskon että tämä sykli on vaatimus sille inspiraatiolle ja motivaatiolle joita taiteen nälkäiset vuodet tulevat tarvitsemaan. Näin haluan uskoa.

Ihmiset kritisoivat (tietenkin) enemmän luovaa vaihettani, jolloin pyrin välttämään pitkiä työjaksoja ja muita kokonaisvaltaisesti aikaa vieviä asioita. En kammoksu työtä, mutten tuona ajanjaksona osaa antaa sille täyttä potentiaaliani – saattaisin siis olla tuolloin huono työntekijä! Kyseisen vaiheen aikana talutan myös suurimman osan sosiaalisista suhteistani taukopaikalle ja elän elämääni niukkuutta romantisoiden.

Olen nyt luovuusköyhässä syklissä eli omistaudun työlle täysipäiväisesti. Mutta mitä jos unohdan kykyni ilmaista itseäni, mitä jos tuottavan aikakauden kuuluisi jo saapua ja en olekaan valmis? Mitä jos minulla ei enää ole mitään sanottavaa? Ehkä se on jo tapahtunut, jaarittelenhan usein turhanpäiväisyyksiä!

Onneksi luon lähinnä vain itselleni, ehkäpä myös sisäisen kriitikkoni terä on tarpeeksi tylsistynyt siihen mennessä kun on jälleen aika aloittaa.