Sydän murtuneena hän katsoi aurinkoa, pitäen siinä katseensa kielletyn kauan. Otsa tulvi hiestä ja kesäpäivän kauneus oli julminta ironiaa jota Tomi oli koskaan kokenut. Hetki tuntui armottomalta.

Nainen oli ollut viehättävä myös ulkonäöltään, mutta hänen persoonallisuutensa, se oli ollut jotakin niin käsittämätöntä, että se oli hetkeksi salvannut Tomin hengityksen, saaden hänet kakomaan ja yskimään. Hänen luonteensa oli ollut kuin satumaisen kaunis mosaiikki, joka oli koostunut yhtä aikaa säihkyvistä, eksoottisista väreistä ja erikoisista, abstrakteista kuvioista: kaunis ja kekseliäs.

Tomia särki muistella juuri kadottamaansa onnea, menetettyjä hetkiä ja mahdollisuuksia. Syvällä sisimmässään hän toki tiedosti, ettei sydän ikuisuuksia rikki ollut; sekin, kuten kaikki haavat, ne syvimmätkin, paranisivat aikanaan. Oikein iso haava saattaisi vaatia joitain toimia odottamisen lisäksi, kenties erinäistä lääkintää ja sekalaista sielunhoitoa. Nyt aurinko sai kuitenkin rauhassa paahtaa Tomin kasvoille, hiostaa ja ahdistaa häntä äärimmäisyyksiin asti. Kuumuus ajoi hänen sisällään lojuvan katumuksen ahtaalle, ja Tomi mielestään ansaitsikin sielulleen jonkinlaista masokistista herätystä.

”Voisi yrittää unohtaa”, Tomi mietti. Hänen mielestään oli kuitenkin liian aikaista ruveta pohtimaan tapoja siirtyä eteenpäin, vaan pitäisi keskittyä ja selvittää mitä oikein tapahtui ja miksi, ja ennen kaikkea miten tämä olisi millään maailman inhimillisyyden lailla ollut oikeutettu päätös tapahtumien kululle. Kaikki tuntui niin väärältä nyt, turhauttavan päinvastaiselta verrattuna siihen, miten eilinen ilta oli edennyt.

Tomi oli tutustunut naiseen tenniskentän laidalla sijaitsevassa kahvilassa, jossa hänet oli Tomille esitelty heidän yhteisen tuttavansa kautta. Naisen silmissä oli ollut pilkahdus kajahtaneisuutta, joka oli tuolloin huvittanut Tomia ehkä aavistuksen liikaa. Nainen oli kertonut harrastuksistaan, vaeltamisesta ja didgeridoon soittamisesta sellaisella intohimolla, että Tomi oli kaikessa kiehtoutuneisuudessaan vahingossa kaatanut puoliksi juodun kahvinsa vaaleille tennishousuilleen. ”Mitä sä näet tässä”, oli nainen hihittäen kysynyt, viitaten tummaan musteläiskemäiseen tahraan jonka raaka kontrasti erottui selkeästi housujen vitivalkoisesta kankaasta. ”Idiootin”, oli Tomi naurahtaen vastannut ja lähtenyt vessaan siistiytymään.

Ilta oli jatkunut yhteisellä kävelyllä lähipuistossa, rommirusinan makuisilla jäätelöillä rantatiellä ja illan pimetessä he olivat käväisseet paikallisessa kesäravintolassa muutamalla viinilasillisella; joskin viini oli ollut Tomin mielestä aluksi turhan tanniinista. Mutta oli hän sitä silti juonut. Juonut ja katsellut tätä naista, hänen veikeää katsettaan, harhailevia käsiään ja viatonta pukeutumistaan. Viinin tanniinisuus oli haihtunut ja kadonnut tuon katseen äärettömään lumoon, ja jäljelle oli jäänyt vain elegantti ja houkuttelevan vieno makeus. Talon bändi oli soittanut kepeää jazzia, mutta suopean genren tuottama hiljainen kehräys oli sekin ollut Tomin mielestä liioitellun voimakasta: sehän oli peittänyt tuota luovaa, ajattelevaa ääntä, jolla nainen intoa puhkuvaa puhettaan oli siivittänyt.

Tomi oli ollut naisesta niin lumoutunut, ettei hän ollut kyennyt vaihtamaan housujaan missään vaiheessa, vaan oli huomannut ravintolasta lähtiessään kuinka päiväinen kahvitahra oli kuivunut vaaleanruskeaksi, Espanjan valtiota muistuttavaksi läikäksi, ja se oli näkynyt nöyryyttävän selvästi hänen muuten valkoisilta housuiltaan. Mutta siitäkään hän ei ollut välittänyt. Tomin sydäntä oli kolkutellut jokin häkellyttävä ja hieman lamaannuttavakin tunne, jonka suunnaton voima oli nojannut todellisimpaan onneen, jota hän oli uskonut maailmassa olevan mahdollista todistaa.

Mutta sitten, puolenyön maissa, jotakin oli tapahtunut, ja nainen oli lähtenyt. Tomi oli jäänyt yksin keskustaan seisomaan, toisessa kädessään museon nurmikolta alkuillasta kerätty voikukka ja toisessa kädessä kuva hänen kuusivuotiaasta lapsestaan. Kuvassa lapsi oli ajanut pyörällä eräällä Pirkanmaalaisella maantiellä, ja Tomin mielestä lapsi oli kuvassa näyttänyt yhtä onnelliselta kuin hän oli itse tuntenut olevansa kuvaa lompakosta kaivaessaan.

Vaikka hän ei ollut tiennyt tarkalleen syytä naisen lähtöön, oli Tomi ollut suhteellisen varma siitä, että olipa se ollut mitä tahansa, oli heidän kokemansa hetki nyt ohi. Ennenaikaisesti ehkä, mutta ohi. He olivat kulkeneet lyhyempääkin lyhyemmän, päivän mittaisen polkunsa päätyyn, metsän reunalle asti, ja kun puut olivat harventuneet ja kuva oli selkeytynyt, oli nainen lähtenyt takaisin metsään. Tomi oli jatkanut eteenpäin. Mutta hänen tunteensa, hänen nyt naiivilta tuntuva ihastumisensa, oli seivästänyt hänen sydämensä paikalleen, ja Tomi kykeni nyt kääntymään ja katsomaan taaksepäin, ja näkemään kuinka hänen sydämensä metsän reunalla kepin nokassa sojotti, yhä intohimoisesti pumpaten, mutta niin kovin turhaan, koska sillä ei enää ollut sitä entistä miestä, jota pitää hengissä.

Aurinko meni pilveen, ja varjo hieman viilensi Tomin hien kostuttamia kasvoja. Tämä pilvi sai luvan olla merkki. Tomi huokaisi syvään, pyyhi hikeä otsaltaan ja hän otti uhkarohkealta tuntuvan askeleen. Ruoho hänen jalkojensa alla tuntui kuitenkin joustavan pehmeältä, ja edessä avautuva niitty kutsuvan avoimelta.