Kello oli 22:30, ja Yuri ei voinut uskoa tilannettaan. Huomenna hänelle tapahtuisi jotakin, jota kukaan selväjärkinen ihminen ei toivoisi itselleen, ja joista muutama päästään vialla oleva ehkä haaveili. Se oli hänen velvollisuutensa yhtä kaikki, lähteä sotaan, josta voittajana tuskin palaisi: hän oli kuoleva aamulla etulinjassa, ajatus oli nyt kristallinkirkas.

"Ihminen ei tarvitse mitään", hän nyt ajatteli. "Ihminen luulee tarvitsevansa. Sitä elokuvat, kirjallisuus, viihde, uskonto ja muu skeida ovat vuosituhansia meille tyrkyttäneet, tarvetta rakkaudelle ja rahalle, kunnialle ja maineelle, mutta oikeasti emme tarvitse mitään, koska emme ole mitään. Olemme yksinäisiä kissanpentuja jotka syntyvät, ei... heitetään maailmaan muiden todistellessa paapoen vieressä, ja sitten kuolemme joko ennenaikaisesti tai hullua hurskaampana vanhuuteen. Emme yksinkertaisesti ole mitään. Kukaan ei välitä. Synnymme, elämme ja kuolemme yksin kaikesta illuusiosta huolimatta."

Kello oli hiipinyt yhteen aamuyöllä. Seitsemän-reikä-reikä tulisi olla jo varusteiden tarkastuksessa. Vaikka mitä väliä varusteiden tarkastuksella olisi, he olivat menossa sotaan, saatana. Ei, varusteiden tarkastuksella todellakin oli väliä, nehän saattaisivat ratkaista sen, selviääkö Yuri taistelusta. Ainakin niillä olisi kriittinen merkitys. Mutta Yuri ei voinut olla ajattelematta sitä, että häntä nyt odotti mahdollinen menehtyminen, ja vain sen takia, että ihmiset halusivat erinäisistä turhista syistä sotia. Elämän pilkkaa. Hän oli menossa paikkaan, jossa ihmiset puolipakolla, osa puoli-vapaaehtoisesti, ampuivat toinen toisiaan luodeilla, objekteilla, joilla totisesti voi päättää toisen elämän. Vitut varusteista.

Miten Yuri saisi unta? Kuin vauva? Ei unta ollenkaan? Mitä sen oli väliä. Ei, kyllä unella olisi väliä. Vireystilan merkitys saattaisi olla ratkaisevassa asemassa hänen selviytymisensä kannalta. Kuinka erikoiselta kaikki nyt näyttikään; Yuri vilkuili huonettaan, seiniä ja kattoa. "Joku on rakentanut tämänkin talon". Hän mietti, kuinka oli voinut ohittaa elämässään niin monta puuta ja puroa pysähtymättä katsomaan niiden luonnollista kauneutta, kuinka välinpitämättömästi hän oli vehreillä niityillä ja ihmisen saavutuksista rakennetuilla, kehitystä ja kunnianhimoa korostavilla kovilla asfalttikäytävillä muina miehinä kävellyt. Hänen olisi pitänyt välittää enemmän, arvostaa enemmän, ihmetellä enemmän. Noh, nyt se kaikki oli turhaa.

03:30. Jos oli olemassa jumala, miksi hän salli tällaista? Miksi hän salli sen, että nuorta viatonta poikaa ammutaan päähän Braziliassa, miksi hän salli ebolan ja epäoikeudenmukaisuuden? Miksi hän salli sen, että Yurin täytyi nyt puolustaa maataan, uhrata oma elämänsä maansa puolesta, josta hän loppujen lopuksi ei edes välittänyt, ei siis ainakaan niin paljoa, että olisi sen puolesta ELÄMÄNSÄ uhrannut. Sairasta, sitä tämä oli. Tämä oli merkki siitä, että jumalaa ei ollut. "Mutta jos jumala onkin olemassa, lupaan tästedes häneen uskoa, jos hän minut tästä tilanteesta pelastaa", Yuri oli hetken pettynyt omaan ajatuksenjuoksuunsa, mutta toisaalta, mitä senkään väliä.

04:45. Nyt voisi ottaa paukun. Ei, ei kannata. Alkoholin vaikutuksen alaisena refleksit voisivat heikentyä, ja Yuri kuolisi todennäköisemmin. Yuri mietti, että jos hän sodasta selviäisi, tulisiko hänestä vahvempi ihminen, voittamaton ja luja. Mutta ei hän tiennyt. Veteraanit eivät hänen mielestään koskaan maininneet sodan luonnetta vahvistavasta vaikutuksesta. Yurin motivaatio taistelukentälle oli olematon, ei niinkään sen takia, ettei hän halunnut kuolla, hän vain yksinkertaisesti ei halunnut sotia. Yuri välillä kuvaili mielessään sotaa airsoft-taisteluna, jossa hän olisi ainoa, jolla oli kovat piipussa. Joka laukauksella hän sivaltaisi pienen siivun jo valmiiksi laihasta moraalistaan, mutta oli vaikeaa pysyä puhtoisena, kun näki kuinka moni häntä kohti tehottomilla tussareillaan osoitti ja ampui. He eivät tienneet, eivät voineet aavistaa.

Kello oli jo kuusi aamulla, eikä Yuri ollut nukkunut silmäystäkään, "Mutta se kaikki oli odotettavissa". Yuri tiesi, että kun ulko-ovi napsahtaisi hänen takanaan kiinni, hänen oli oltava varma asenteestaan. Vastauksen tulisi olla silloin lukittuna. Oven ei välttämättä.

stockholm.jpg