Ai, tältä yksinäisyys tuntuu. 

Ennen en tiennyt, vaikka olin sangen yksin. Olin valaistunut. Pidin kyllä jo silloin itseäni valaistuneena, mutten ollut täysin varma. Nyt tiedän, että olin. Sillä nyt tämä hiljaisuuden täyttämä rutiini ja käyttämättömyydestään kähentynyt ääneni tekevät minut hieman surulliseksi. Ennen osasin surea oikeita asioita, itkeä kun siihen oikeasti oli syy. Nyt tuntuu, että jokainen yksin vietetty hetki murentaa minusta palan pois, huuhtelee kauas ulapalle osan jotakin olennaista itsestäni.

Liioittelenko vai en, en tiedä. Onko tämä tunne, tämä heikkouden ja epätoivon rajalla kiikkuva kypsymätön ajatus oikeasti vain raa'inta mahdollista ihmisyyttä, aidointa elämää jota ihminen voi elää ja aistia? Olemmeko me laumaeläimiä, yhdessä liikkumaan ja kommunikoimaan tarkoitettuja olentoja? Yrittävätkö ihmisluonto ja evoluutio kertoa minulle jotakin näiden abstraktien ajatuksien ja tunteiden avulla?

Asiaan on helppo ratkaisu, jos sitä ratkaisuksi voi kuvailla - en näet voi asialle mitään.

Yritin, ehkä yritän uudelleen. Mutta se ei korjaa tätä. Sain varsin nopeasti huomata, että seurassakin olin yksin. Ehkeivät luonnonlait, psykologia, biologia tai muut tieteet pysty koskaan ilmiötä edes selittämään. Ehkä tästä olotilasta, tästä mielen eksistentialistisesta ahdistuksesta, kumpuavat ihmisen elämän vakavimmatkin ilmiöt, kuten masennus, itsetuhoisuus tai vaikka ääri-idealismi. 

Hetkinen, mitä muuttui? Miksi nyt, ylhäisessä yksinäisyydessäni (hieno sananparsi), tunnenkin asian suhteen jotain negatiivista! Miksi en pidä tästä enää, miksi en osaa arvostaa tätä enää, kuten arvostin ennen? Mitä oikein tapahtui?

Vastaus kai on, että sain kokea skaalan toisen ääripään, ja ehkä hieman totuin siihen. Totuin sen yksilöllisyyttä sumentavaan vaikutukseen ja impulsiiviseen, sosiaalisia suhteita korostavaan ilmapiiriin. Pidin siitä, vaikea kuvitella henkilöä joka ei pitäisi. Turruin siihen. Ja kun sumu hälveni, ei allani ollut turvaverkkoa. Olin unohtanut ne yksinäisyyteni työkalut, joilla olin itsenäisyyteni ja yksilöllisyyteni niin taitavasti joskus kauan sitten veistänyt. Mutta tiedän, että ne ovat tuolla jossain lihasmuistissa. Ne odottavat sitä hetkeä, kun ne jälleen poimin rohkeasti ylös, nostan katseeni ja karistan tuhkan harteiltani. Ja veistos tulee olemaan nyt paljon vahvempi.

20170430_160817804_iOS.jpg