Ainoa asia mitä Julie rakasti enemmän, kuin vain hetkiä aikaisemmin keittiömestarin kuuluttamaa hummeririsottoa, rakasti hän itse keittiötä. Hän ei rakastanut mitään muuta yhtä paljon, kuin tuota stressintäyteisten kohtaloiden kyllästyttämää tilaa, jossa mitä elegantimpien ja kiehtovimpien ruokalajien kehittelyyn ja valmistamiseen paneuduttiin kuin toiseen elämään. Julien silmissä keittiö oli kuin patinoitunut, eri sukupolvia hyvin palvellut saunakauha, joka tukevasti linkoi yhä enemmän ja enemmän, rajummin ja rajummin vettä tulikuumalle kiukaalle, ja kaiken sen höyryn sumentaessa aistit, ja kuumuuden noustessa lähes sietämättömiin lukemiin oli hän tunteva jonkinlaista katkeransuloista tyydytystä, selittämätöntä onnea. Noina hetkinä hän tunsi tarkoitusta.

Sellaista oli ravintolakeittiössä, ja sitä Julie rakasti. Mutta nyt hänellä oli tämä pulma, tämä yllättäen ja täysin odottamattomasti ilmaantunut ongelma.

Julie oli 33-vuotias energinen, vastuullinen ja lähes työnarkomaani nainen, ja hän oli nähnyt jo lähes kaiken, mitä Sous Chef voi urallaan nähdä. Mutta sitten hän oli mennyt tekemään sen typerimmän, edesvastuuttomimman ja tuomittavimman teon, jonka nopeatempoisessa ja armahtamattomassa keittiöympäristössä kukaan voi tehdä. Hän oli ihastunut.

Painottaen sanaa ihastunut, ei rakastunut, koska hänelle ainoa oikea rakkaus voisi koskaan olla vain ruoka ja sen valmistus. Francie oli alkuun vaikuttanut olevan kuin kaikki miespuoliset keittiömestarit: koppava, ylimielinen sovinisti. Mutta Julie tiesi, mihin liemeen oli itsensä keittänyt, ravintolamaailma kun ei vielä tänä päivänäkään ollut naisille se tasa-arvoisin työympäristö. Kaksi tai kolme kuukautta sen jälkeen, kun Francie ja Julie olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn, oli tapahtunut kuitenkin jotakin, joka oli muuttanut Julien käsityksen uudesta keittiömestarista mullistavalla tavalla.

Julie ja kaksi hänen alaistaan, nuori 20-vuotias apukokki Ramier ja pari vuotta tätä vanhempi Michelle olivat tuona kohtalokkaana iltana päättäneet lisätä Basbousan, egyptiläistä reseptiä noudattavan kakun iltatarjoilun erikoisuudeksi jälkiruokalistalle. Aamupäivän kattaus oli ollut erittäin raskas, ja keittiön henkilökunta kaipasi jotakin luovaa, rentouttavaa ja hauskaa – kuten kakkutalkoot. Ramier oli tuolloin työskennellyt ravintolassa vasta pari viikkoa, ja oli täten harjoittelija. Michelle sen sijaan oli Julien oikea käsi keittiössä, ja hän pyöritti käytännössä yksin suurinta osaa alemmista asemista, kuten salaatti-, kastike- ja jälkiruokapuolta. Tuolloin kakunpaiston lomassa Julie oli selkeästi kertonut Ramierille, mitä kakku sisältää, ja pyytänyt häntä kirjoittamaan ainesosat päivän listaan, jotta allergikot olisivat selvillä vesillä tilaustensa suhteen. Mantelia, kanamunaa, voita, siirappia... ja kookosta. Tunti iltatarjoilun alkamisen jälkeen oli ravintolapäällikkö tullut pysäyttämään keittiön toiminnan, ja karjunut yli kolmekymmentä minuuttia ravintolahenkilökunnalle. Pormestari, jolla tietenkin oli yksi harvinaisimmista yliherkkyyksistä maailmassa, kookosallergia, oli tilannut (tarjoilijan suosituksesta) juuri Basbousan, ja hän oli syötyään saanut vakavia hengitystieoireita ja toimitettu sairaalaan.  Kun ravintolapäällikkö oli kysynyt, kenen syytä katastrofi oli, ei kukaan ollut sanonut mitään. Michelle ja Julie olivat katsoneet Ramieriä, joka oli näyttänyt vangilta odottamassa vääjäämätöntä teloitustaan. 

"Minun syytäni", oli Francie tuolloin hiljaa taka-alalta sanonut. Muut eivät huoneeseen juuri astellutta keittiömestaria olleet huomanneet. He toki tuolloin tiesivät, että Francie oli ollut allekirjoittamassa uusia tavarantuottajasopimuksia koko iltapäivän, eikä näin ollut voinut olla paikalla kakkua listaan lisätessä – Julie oli tuolloin ollut vastuussa kaikesta. Francie oli ottanut syyt niskoilleen, ja ravintolapäällikkö oli ollut lähellä lyödä häntä. Tilanne oli lopulta rauhoittunut, ja ravintolapäällikkö oli poistunut kiroillen paikalta. Julie oli selittänyt nopeasti, silminnähden järkyttyneenä ja hädissään, Francielle kaiken mitä oli tapahtunut.

Ja silloin Francie oli ollut se joka oli lyönyt jotakuta. Ramierilla oli auennut huuli, ja Franciksen huuto oli kaikunut ravintolasalin puolelle: "Etkö sinä saatanan pentu tajua että joku olisi voinut kuolla tänään! Onneksesi pormestari on elossa... Muuten pitäisin huolen siitä, ettet astu keittiöön enää missään, koskaan!" Kaikki olivat kuitenkin säilyttäneet työpaikkansa, ja viikko tapahtuneesta oli kaikki ollut taas ennallaan ja rauhallista. Ainoastaan Julien sydän – se oli ruvennut hakkaamaan paljon normaalia kiivaammin. Itseasiassa se hakkasi kuin vimmattu aina, kun hän näki Francien. Keittiömestarin tulinen sielu oli hurmannut hänet. Ja se oli suurempi virhe, kuin tuon illan Basbousa-kakku.

Nyt oli kuitenkin jopa tärkeämpi ilta kuin tuolloin. Viis pormestareista, maan luetuimman aikakausilehden ruokakriitikko, Johannes Risle oli saapunut ravintolaan. Siksi juuri tämä hummeririsotto oli nyt tärkeämpää Julielle kuin hänen ihastumisensa. Julien keskittyminen oli toki ollut herpaantunut jo useita kuukausia. Hän huomasi katsovansa Francieta aina kun mahdollista. Julie hymyili aina kun Francie hymyili, ja hänen suunsa vetäytyi alaspäin kun Francie tuntui alakuloiselta. He juttelivat toki paljon, mutta ravintola-alan järkyttävän nopea aikataulu ei ollut jättänyt tilaa mahdollisuuksille. Vielä. Julie kuitenkin tiesi, että kun hän valmistaisi tämän hummeririsoton kuten aina, mitä syvimmällä kunnioituksella ja rakkaudesta ruokaan, ei kriitikko voisi syötyään tehdä muuta, kuin ikuistaa tuon mestariteoksen muistivihkoonsa, ja myöhemmin naputtaa sen puhtaasta kiihotuksesta tärisevillä sormillaan muiden kuolevaisten luettavaksi sellaisten sanojen saattelemana, ettei kyseisessä ravintolassa tulisi enää koskaan olemaan yhtäkään tyhjää pöytää. Ja juuri silloin kun he kaikki olisivat iloisia ja tulevaisuus näyttäisi täydelliseltä, Julie kysyisi Francieltä sen kysymyksen. Koska silloin, vain tuona hetkenä, olisi olemassa tuon nimenomaisen onnen kestävistä köysistä sidottu turvaverkko johon Julie voisi pudottautua, mikäli Francie ei tuntisikaan samoin.

Mutta ensin oli tehtävä risotto.

Michelle keitti paraikaa hummereita kypsäksi ja Ramier pilkkoi ruohosipulia. Julie lämmitti laakean pannunsa kuumaksi, lisäsi runsaasti oliiviöljyä, ja kaatoi pilkotun sipulin sihinän kera pannulle kypsymään. Sipuleiden muututtua hieman läpikuultavaksi, hän lisäsi risottoriisin, ja sekoitti sitä puulastallaan nopeasti niin, että riisi sai osuutensa pannun öljystä. Francie oli edellispäivänä valmistanut äyriäisliemen, joka nyt tuli tarpeeseen. Julie alkoi lisäämään lientä tasaisesti, aina kahden minuutin välein, samalla huolellisesti riisiä sekoittaen. Kaksikymmentä minuuttia voi käyttää järkevästi monella eri tavalla; juoksulenkillä, pörssisijoittamalla, puhelinsoitolla äidille. Mutta mikään muu kaksikymmenminuuttinen ei vetänyt vertoja tälle. Michelle viipaloi täydellisesti kypsentämänsä hummerilihan ja kantoi sen Julielle, joka lisäsi sen risottoon. Ramier toi Julielle hakkeloimansa ruohosipulin, ja risotto alkoi olla valmista. Julie maistoi lusikallisen, ja risoton maku vei hänet takaisin hänen nuoruutensa kesiin Mainen rannikolle, jossa hummeririsottoa tiistai-iltaisin valmistettiin; maku oli pehmeä, lähes kermainen, ja samalla merellisen täyteläinen. Julie käski Ramierin vielä sekoitella risottoa hieman, kun hän hakisi voin kylmätilasta.

Kun Julie palasi pian kimpale kirnuvoita käsissään, kukaan ei ollut risottopannun ääressä.

-"Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Ramier!"

Julien huuto olisi sopinut paremmin armeijaympäristöön kuin ravintolakeittiöön, mutta se teki tehtävänsä: Ramier juoksi paikalle. "Anteeksi! Anteeksi! Liesi on sammutettu. Minun oli pakko käydä vessassa."

Julie huokaisi syvään, mutta huomasi onnekseen että risotto oli saavuttanut täydellisen koostumuksen kaikesta Ramierin huolimattomuudesta huolimatta. Julie lisäsi ison palan voita ja sekoitti sen risottoon. Ruoka oli saavuttanut lopullisen statuksensa, se oli nyt timantti, koko illan ratkaiseva jalokivi. Julie soitti kelloa, ja risotto lähti tarjoilijan kantamana ruokailusaliin.

Keittiön kolmikko odotti hermostuneina. Kaikki tiesivät, että olivat tehneet parhaansa. Yhtäkkiä keittiön ovi heilahti auki, ja Francie palasi takaisin keittiöön. Hänellä oli kädessään lautanen, joka oli lähes yhtä täynnä hummeririsottoa, kuin sen lähtiessä keittiöstä. Francie laski lautasen tiskille. "Maista tätä Julie", Francie kehoitti. Julie maistoi. Mainen rannikot olivat kaukana siitä, mitä hän suussaan tunsi. Suolaa.

-"Tässä on saatana kilo suolaa. Tätä ei syö kukaan. Mitä helvettiä?"

Francie nappasi lautasen Julien edestä ja paiskasi sen voimalla keittiön seinään. Sitten Francie painoi molemmat nyrkkinsä pöytää vasten ja katsoi alta silmäkulmiensa Julieta. "Maistoitko sinä tätä paskaa ennen kuin lähetit sen?" Julie nyökkäsi. "Ei helvetti. Sinä et maista mitään. Tänä iltana, juuri tänä iltana, kun sillä jumalauta on oikeasti väliä miltä mikäkin maistuu, sinä lähetät tuon paskakasan tämän maan luetuimmalle kriitikolle?"

Julien sydän ei enää hakannut. Hän näki Francien silmistä, että tämä ilta ei ollut oikea, eikä välttämättä mikään tulevakaan ilta. Francien silmissä ei ollut alakuloa, tämä oli jotain raivon ja syvän inhon välimaastossa vellovaa syvää sääliä. Julie oli hiljaa, ja tunsi kuinka kyynel valui hänen vasemmasta silmästään hänen poskensa poikki, kuin yksinäinen purjevene halkaisisi punaisen meren.

Francie poistui keittiöstä. Kaikki olivat hiljaa.

Julie haukkasi henkeä ja suuntasi katseensa Ramieriin. "Kosto", hän ajatteli. "Ramier oli suolannut risoton kostona siitä, mitä kuukausia sitten pormestarin kakun kanssa tapahtui." Julie ei halunnut tuhlata aikaa pettymyksensä sulatteluun.
- "Ramier, sinä olet erotettu. En halua nähdä sinua enää tässä keittiössä." Julie lausui potkut kylmäeleisesti ja alkoi siivoamaan Michellen kanssa keittiötä. Ramier asteli vähin äänin ulos keittiöstä.

Puolenyön maissa koko keittiö oli saatu siivottua. Ravintola oli tyhjä, ja Julie aavisti, että se tulisi olemaankin suhteellisen tyhjä tulevaisuudessa. Julie ja Michelle istuivat ravintolan lastauslaiturilla, jalkojaan kylmässä syysillassa heilutellen. Avattu, puolillaan oleva pullo punaviiniä istui heidän välissään. Julie tunsi helpotusta. Ajatus Franciesta tuntui nyt kaukaiselta, lähes lapsellisen naiivilta kaipaukselta. 

-"Tiedän, mitä tämä ilta merkitsi sinulle. Olen pahoillani." Michelle lohdutti Julieta.

Julie katsoi maahan hiljaa, mutta  Michelle jatkoi: "Francie." Julie käänsi katseensa Michelleen.

-"S-sinä tiesit?"

-"Me kaikki tiesimme. Varmasti Franciekin, jossain määrin... En ole nähnyt sinun katsovan koskaan ketään sillä tavalla Julie. Ja sinä katsoit häntä aina."

Julie katsoi Michelleä tarkemmin. Michellen pupillit tuntuivat laajentuneelta, ja hän vaikutti hermostuneemmalta kuin koskaan, edes keittiössä.

-"J-jos sinä vain. Olisit katsonut muualle välillä. Olisit katsonut lähemmälle. Olisit nähnyt, kuinka minä kärsin."

Michelle siirtyi lähemmäksi.

-"Minun oli tehtävä jotain. Meidän vuoksemme. Sinun. Ja minun."

Julie oli kauhistunut. Suola.

Julie löi avokämmennella Michelleä, nousi ylös ja ryntäsi takaisin keittiöön, ja huusi mennessään, ettei ollut kiinnostunut.

Michelle tunsi veren pakkautuvan hänen poskeensa, ja sitä nipisteli hieman. Lyöntiä lähemmäksi hän ei ollut Julieta koskaan päässyt, ja nyt oli ilmiselvää, ettei luultavasti tulisi sen lähemmäksi pääsemäänkään. "Ehkä meidät kaikki on tuomittu elämään vain yhden rakkauden tähden", hän tuolloin tuumasi.