Teppo hypisteli pientä koteloa pikkutakkinsa povarissa. Se oli varmasti mukana. Mutta missä kohtaa se olisi otollisinta ottaa esiin? Alkuruoan ja pääruoan välissä? Pääruoan jälkeen, ennen jälkiruoan tarjoilua? Teppo päätti odottaa sopivalta tuntuvaa hetkeä.

-"Näytät satumaisen kauniilta", Teppo kehaisi Heliä.

"Kiitos."

He molemmat istuutuivat tarjoilijan osoittamaan pöytään, ja ilta oli valmis alkamaan.

Alkuruoka: Prosciuttokinkkuun käärittyä tankoparsaa Neufchátel -homejuuston kera. Viininä Joseph Mellot Sancerre La Chatellenie (Valkoviini, Sauvignon Blanc, Ranska).

Heli mietti, miten selittäisi asian Tepolle. Häntä pelotti oma neutraalisuutensa; ei surua, ei vihaa, ei tunnetta lähestyvästä epätoivosta. Heli odotti oikeaa hetkeä päästää lopullisesti irti massiiviseksi, auringon kokoiseksi paisuneesta salaisuudesta, jota hän oli rintalastansa alla kivuliaasti nyt kolme vuotta kantanut. Ehkä kuitenkin olisi järkevintä odottaa hamaan loppuun, Tiramisuun asti, ennen kuin oli aika irrottaa?

Teppo ei voinut uskoa sitä, millainen onni hänelle oli suotu, kun hän oli löytänyt Helin kaltaisen naisen. Tepon veli oli aikoinaan illanvieton yhteydessä esitellyt paikallista tuttavakuntaansa, ja Heli oli ollut yksi näistä uusista muukalaisista joita Tepon elämä otti vastaan. Teppo oli kätellyt kaikkia tuttavuuksia, naisiakin, ja Heli oli ollut heistä ainoa, joka oli katsonut häntä suoraan silmiin, hymyillen. Se oli tehnyt selittämättömän vaikutuksen Teppoon, ja päivää myöhemmin heillä oli ollut jo päivämäärä treffeille. Liian helppoa ollakseen totta, liian hyvää ollakseen lumetta.

Pääruoka: Paahdettua ankanrintaa karviaisenmarjakastikkeella ja kurpitsapyreellä. Viininä Cloudy Bay Pinot Noir (Punaviini, Pinot Noir, Uusi-Seelanti).

Heidän suhteensa oli ollut lumetta. Niin Heli asian käsitti. Hän oli ollut aikaisemmassa suhteessa onnettomin nainen koko maailmassa. Mies oli ollut muuan rotevahko, kalju moottoripyöräkerholainen kolmissakymmenissään. "Sellainen kliseetön jengiläinen", oli Heli ensimmäiset puoli vuotta ollut varma. Sen jälkeen totuus oli paljastunut, ja sittemmin jäljellä oli ollut vain kaukainen toive paremmasta tulevaisuudesta. Mies oli ollut väkivaltainen narkkari, velkoihin itsensä käärinyt muumio, joka ei enää omista kirouksistaan välittänyt, vaan syyti vitsauksensa myös Helin niskaan. Parin vuoden jälkeen Heli oli ollut täysin voimaton. Hän oli käyttänyt viimeisen energiapiikkinsä oman henkensä, tai mitä siitä oli jäljellä, suojelemiseen, ja täten vihdoin saanut katkaistua tuon tuhoon tuomitun suhteensa. Ero ei ollut kaunis.

Teppoa jännitti. He keskustelivat näennäisesti pinnallisista asioista, kuten siitä miksi maito on valkoista ja miten magnetismi toimii. "Jälkiruoan aikana, silloin on oikea hetki ottaa sormus esiin", oli hän nyt varma. Teppo tiesi, että viimeiset kolme vuotta olivat olleet hänelle onnellisimmat koskaan. Ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Aika Helin kanssa oli mennyt kuin siivillä, ja he olivat asuneet yhdessä jo yli puolitoista vuotta. Heli oli ollut kiinnostunut kaikesta mistä Teppokin: venäläisestä kirjallisuudesta, astrologiasta ja jopa metsästyksestä. Heli tuntui aina kuuntelevan, olevan tyyni ja rauhallinen, ja tällä kaikella oli ollut erittäin mieltä keventävä, raikastava vaikutus Teppoon. Hän oli rakastunut.

Jälkiruoka: Inkiväärinen sitrussorbetti.

Hän ei ollut rakastunut. Eräänä iltana, kun Helin tuttu oli pyytänyt häntä ulos viihteelle, oli Heli kuukausia eronsa jälkeen ensimmäistä kertaa rohkaistunut ja sanonut kyllä. Ja siellä hän oli tavannut Tepon. Teppo oli ollut kiltti, ja se oli riittänyt hänelle; he olivat päätyneet Tepon luokse yöksi. Teppo oli vaatinut Helin yhteystietoja heti seuraavana aamuna, soittanut vielä samana iltana ja pyytänyt häntä treffeille. Heli oli suostunut. Koska Teppo oli kiltti. Teppo oli aina kiltti. Teppo oli helppo ja hyvä. Heli oli jo silloin tiennyt, että asiat olivat edenneet liian nopeasti; että hän takertui johonkin turvalliseen ja lohduttavaan: pelastusrenkaaseen, joka oli vetävä hänet ylös siitä traumojen suosta, johon hänen ex-miehensä oli hänet jättänyt hukkumaan. Ei Tepossa varsinaisesti mitään vikaa koskaan ollut ollut. Heillä ei vain ollut mitään yhteistä — ei oikeasti. Heli oli tiennyt sen kolme vuotta. Hän ei ollut rakastunut Teppoon. Hän oli rakastunut vaivattomuuteen.

Hetki oli tullut. Teppo kurkotti povitaskuunsa, tarrautui hieman hikisellä kämmennellään tiukasti sormuskotelosta ja alusti asiansa:

-"On jotain... Mitä h-haluan sinulta kysyä, Heli."

Tepon sydän jyskytti nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin hänen elämässään. Hän näki tulevan. Hän näki heidän yhteisen kotinsa, yhteiset lapsensa, ja yhteisen rakkautta ja iloa tulvivan tulevaisuutensa. Kaikki oli valmista.

Heli näki, kuinka Teppo kurkotti kätensä takkinsa alle, ja samassa hetkessä hän tiesi: hän tiesi, mikä tuli olemaan viimeinen yö, jolloin he nukkuivat yhdessä, ja hän tiesi mikä tuli olemaan ensimmäinen yö, jolloin hän nukkuisi jonkun muun kanssa. Hän tiesi, mikä tuli olemaan heidän ensimmäinen suuri riitansa, koetinkivi, ja hän tiesi, ehkä kokemuksesta, että sen seuraukset tulisivat olemaan jotain sellaista, joka muovaisi heidän molempien elämistä jotain paljon onnettomampaa, kuin mitä Teppo tällä hetkellä todennäköisesti pystyi edes kuvittelemaan. Teppo ei ansaitsisi sitä.

"Odota." Heli sanoi. Teppo hämmentyi, mutta piti otteen vielä povarissaan, tiukasti kiinni sormuksen kotelossa.
Heli hymyili ja katsoi Teppoa suoraan silmiin, täysin samalla tavalla kuin heidän tavatessa ensimmäistä kertaa.

- "Eiköhän tilata vielä kahvit."