”Ja vanhus näki unta leijonista.”

Ernest Hemingwayn tarina on yksi ihmiskohtaloiden mielenkiintoisimmista:  sotaa ja maailmaa nähnyt miehenalku nousee suureksi nuoreksi kirjailijaksi  20 -luvun Pariisissa muiden aikansa taiteilijoiden ympäröimänä, antaa alkoholin toimittaa oikean muusansa virkaa, joutuu useisiin onnettomuksiin, menee neljästi naimisiin, sulkeutuu Kuubaan useiksi vuosiksi kriitikoiden murtaessa hänen kirjailijan selkärankansa, vuosien alkoholismin ja hiljaiselon jälkeen palaa kuitenkin kirjallisuuspiireihin voittaen Pulitzerin sekä kirjallisuuden Nobel -palkinnon.

Siinä on tiivistettynä Hemingwayn historia.

Mutta miehen 62 vuotta pitkään elämään mahtui niin paljon, että tuo lyhyt tiivistelmä raapaisee vain hänen elämäntarinansa karheaa kantta, ja monet tuon kannen alta löytyvistä elämäntapahtumista saattaisivat useimmille meistä olla koko maailmamme mullistavia asioita.

Tuhkasta

Vuonna 1942, jo muutama vuosi Kenelle kellot soivat -menestysteoksensa jälkeen Hemingway julisti olevansa ”kirjailijana saavuttamattomissa”, ja hän vetäytyi kuoreensa. Vuonna 1950 Hemingway kuitenkin julkaisi eniten kriittisiä arvosteluja vastaanottaneen kirjansa, Joen yli puiden siimekseen, jota on tituleerattu yksinkertaisesti huonoksi kirjallisuudeksi, todennäköisesti koska sen koettiin saaneen liikaa vaikutteita Hemingwayn Venetsiassa kokemasta suhteesta nuoreen rakastajattareen – teksti oli paikoin kömpelöä ja liiallisen machoasenteen täyttämää naiivia kuvailua.

Hemingway suuttui kritiikistä, ja hänen terveydellinen tilansa oli vuosien armottoman alkoholinkäytön (ja aiemmin tapahtuneiden onnettomuuksien, mm. lentokoneturma) seurauksena jo valmiiksi erittäin huono. Hän notkui yhä kauemmin paikallisten baarien tiskeillä, erinäisiin rommipohjaisiin juomasekoituksiin vajoten, miettien mitä parinkymmenen vuoden aikana oli oikein tapahtunut.

Tarpeeksi kauan hermojaan daiquiri-lasin jäähileessä viilennettyään teki Ernest Hemingway kuitenkin jotakin, jonka takia hänestä nyt kirjoitan.

Hän ei jäänyt tuleen makaamaan.

Hemingway käytti saamaansa raskasta kritiikkiä polttoaineena luovuudelleen, ja päätti todistaa arvostelijoilleen, että on kykenevä tuottamaan parempaa tekstiä. Kahdeksan viikkoa myöhemmin hänen kirjoituskoneensa napautti viimeisen pisteen vastasyntyneen romaanin viimeiselle liuskalle.

Vanhus ja meri

 ”Tämä on parasta mitä olen koskaan kirjoittanut ja mitä tulen koskaan kirjoittamaan”. Teos kiidätti Hemingwayn maailmanmaineeseen, ja lopulta ansaitsi hänelle kirjallisuuden Nobel-palkinnon.

Hemingway itse ei palkinnosta niin välittänyt, vaan koki komitean antaneen sen hänelle lähinnä säälistä aiemmin tapahtuneiden turmien ja hänen heikon terveydentilansa takia.

Vain seitsemän vuotta palkinnon vastaanottamisen jälkeen Hemingway haki kotinsa kellarista  lempihaulikkonsa, asetti sen piipun suuhunsa, ja pysäytti elämänsä kulun siihen paikkaan. Moni saattoi kysyä miksi, mutta totuus oli, että kirjailijan mielenterveys oli heittelehtinyt jo kauan ennen itsemurhaa. Myös Ernestin isä oli aikanaan mielenterveysongelmien jatkuttua pitkään tehnyt itsemurhan, ja taustalla arveltiin olevan geneettisiä tekijöitä.

Hemingwayn perintönä maailman kirjallisuudelle eivät olleet vain omaperäinen, selkeä kirjoitustyyli, tai  hänen ikimuistoiset suurteoksensa, vaan nousu. Nousu pohjalta takaisin ylös, tuhkasta taivaalle. Hemingway todisti saavutuksillaan samaa yksinkertaista totuutta, josta hän kirjoitti yksinäisestä vanhasta kalastajasta kertovassa tarinassaan:

 ”Mies voidaan tuhota, mutta häntä ei voida lyödä”.

hemingwayscats1-normal.jpg