Blogini siirtyy ja jatkuu täällä: https://kirjoitinkovainitselleni.wordpress.com/

Nyt Jukka kuitenkin kellui valtameressä.

Siinä ei tarvinnut tehdä mitään. Vesi oli suolaista, ja siinä kelluminen helppoa. Jukka makasi lähes tyynen pinnan päällä selällään ja katseli silmiään siristellen pilvetöntä taivasta, ja punertava aurinko oli laskemassa horisonttiin. Ketään ei ollut näköpiirissä. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei tuulen ulinaa, aaltojen liplatusta, lintujen lepatusta, ei mitään. Jukka oli varma siitä, että hänen alapuolellaan makaava meri oli kilometrejä syvä. Se ei pelottanut häntä. Sen takia hän nyt keskellä ulappaa yksin kellui, mikään ei ollut pelottanut häntä enää pitkään aikaan.

Petralle Jukka oli puhunut liikematkasta Kanariansaarille lähtiessään, mutta se oli ollut valhe. Petra ei ollut epäillyt mitään, miksi olisi. Perillä Jukka oli vuokrannut kalastusveneen Gran Canarialla sijaitsevalta suuremman luokan satamafirmalta, joka vaikutti sangen turtuneelta kilpakalastusta harjoittaviin ökypohattoihin, sillä kahden kysymyksen jälkeen Jukalla oli jo ollut veneen avaimet käsissään.

Jukka oli lähtenyt vesille, ja ajanut veneellään niin pitkälle, kuin oli tuntunut sopivalta. Niin pitkälle, ettei mitään ollut enää näkynyt, ei maata, ei muita veneitä, ei valonkajastusta. Ei mitään. Sitten hän oli tukenut veneen ratin kohtisuoraan eteenpäin ja lukinnut kaasun lievästi pohjaan, ja paatin kiihtyessä oli hän itse hypännyt mereen. Noin kahden tunnin kuluttua oli hänen vuokraamansa vene tyystin kadonnut horisonttiin. Mitään pelkoa muistuttavaa ei tuolloinkaan ollut hiipinyt Jukan ajatusmaailmaan. Meri ja mieli olivat olleet tyyntä yhtä kaikki.

Pelko ja sen rippeet olivat karistuneet Jukan harteilta ajan myötä. Ensin isä oli kuollut, ja Jukka oli muistanut kuolevaisuutensa. Sitten äiti oli vaipunut masennukseen, ja Jukka oli muistanut haavoittuvaisuutensa. Petrassa Jukka oli nähnyt varauksettomasti iloisen asenteen elämään, suuren sydämen ja kauniin ihmisen, ja olikin ihastunut tähän lähes välittömästi. Äiti oli kuollut muutama vuosi isän jälkeen - se ei ollut tullut Jukalle yllätyksenä. Tuolloin Petra oli tuntunut tarrautuneen Jukkaan yhä tiukemmin, ehkä myötätunnosta, ehkä pelosta jäädä yksin. Sitäkään pelkoa Jukka ei enää tuntenut. Hän kuvitteli vaihtoehtoista loppuelämää yksinäisyydessä, vailla Petraa, ilman kavereita, ei perhettä, ei sukulaisia. Hän välittömästi huomasi, kuinka samalta tuo kuvitelma tuntui, kuin jokainen hetki hänen sen hetkisestä elämästään.

Pimeys oli laskeutunut. Meri tuntui hieman kylmemmältä, mutta se oli yhä lähes peilityyni. Pelastusliivit helpottivat Jukan huoletonta kellumista valtameressä; eihän hän sentään itsetuhoinen ollut. Hän mietti, kuinka monta metriä oli liikkunut näennäisesti vain paikallaan kelluessaan, tuskin kovin monta. Tähdet ja kuu valaisivat mustaa merta taianomaisesti, ja niiden valo peilautui meren pinnasta häikäisevästi.

Psykiatri oli sanonut suoraan, ettei ollut osannut auttaa Jukkaa. Eri lähestymistavat eivät olleet tuoneet mitään päivänvaloa siihen, miksei Jukka tuntenut pelkoa mistään asiasta. ”Kuolemanpelko on meihin ohjelmoitu, kyllä sinä sitä tunnet”.  Jukka oli nyökännyt, mutta häntä huvitti tuolloin suunnattomasti teeskennellä myöntyvänsä siihen luonnolliseen faktaan, että hänkin oli ihminen. Eihän hän tästä nauttinut, eikä yrittänyt olla millään tavalla uniikki lumihiutale. Hän oli tullut hakemaan apua. Ja siinä hän nyt oli, nyökkäilemässä psykiatrin väärää olettamusta hänestä oikeaksi, mahdollistaessa tätä terapiaistunnon irvikuvaa todeksi.

Myös töissä oli alkanut mennä huonosti, koska Jukka oli alkanut tekemään asiakkaidensa hänelle uskomilla varoilla sijoituksia vailla minkäänlaisia riskianalyysejä. Hän ei yksinkertaisesti nähnyt syitä olla tekemättä niitä sijoituksia.

Todettuaan psykiatrisen hoitomuodon epäonnistuneen surkeasti hänen kohdallaan, oli Jukalle tullut päivä päivältä yhä selvemmäksi se ainoa keino tuon eksistentialistisen tuskan helpottamiseen. Hänen olisi löydettävä pelkonsa.

Siksi Jukka nyt kellui yksin tyynellä Atlantin valtamerellä, keskellä ei mitään. Mutta vielä hän ei pelännyt. Ehkä piti odottaa myrskyä. ”Onko tämä itsekästä? Onko tämä itsekkäin teko, jonka olen koskaan tehnyt?” Jukka ajatteli Petraa. Petra tunsi varmasti pelkoa kuten normaalit ihmiset, miten hänelle kävisi kaiken tämän jälkeen? Jukka ei halunnut ylianalysoida tilannetta. Heti, kun pelko löytäisi hänet, hän yrittäisi pelastaa itsensä.

Yö oli jo pitkällä. Meri oli alkanut aaltoilla hieman, ja Jukka kuuli, kuinka se hiljaa kohisi ja keinutti häntä hempeästi. "Kun aurinko nousee, minä alan uida", ajatus varmistui hänen päässään. Hän uisi, kunnes kohtaisi veneen, joutuisi hain uhriksi, pääsisi rannalle tai hukkuisi. Se kaikki oli alkanut tuntua allegorialta. Valtameri oli kuin koko elämä, mitään varsinaista eroa ei ollut keinua sen keskellä pelottomana ja tunteettomana, kuin yrittää elää elämää kuivalla maalla, onttona ja tarkoituksettomana kuin jonkinlainen tyhjä kuori. Jukka olisi niin merellä kuin normaalissa arjessaan suunnistava mitään kompassia vailla, samalla odottaen jonkinlaista kipinää, vastareaktiota hänen vääjäämättömyydelleen. Hän olisi kelluva elämän ulapalla siinä toivossa, että tuntisi jälleen joskus jotakin.

Auringon ensisäteiden saavuttaessa Jukan vasemman jalan varpaat, tajusi hän kuitenkin jotakin merkittävää.

Hänhän oli pelännyt jotakin kokoajan.

Sen illan, yön ja aamun. Siinä kilometrejä syvän Atlantin yllä lipuessaan, hän oli oikeasti ollut kokoajan peloissaan. Jukka ei ollut pelännyt hain hyökkäystä, hukkumista tai rajuilmaa. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa. Jukka ei ollut myöskään pelännyt Petran puolesta, koska hän tiesi Petran olevan moninkertaisesti vahvempi ihminen, kuin hän itse voisi koskaan olla.

Mutta hän oli pelännyt, ei vain tuossa nimenomaisessa tilanteessa, ajassa ja paikassa, vaan itseasiassa koko elämänsä ajan.

Jukka pelkäsi elämää. Hänen pelottomuutensa oli ollut pelkoa itsessään. Hän oli pelännyt sitä suurinta luonnollisuutta, sitä ainoaa asiaa, joka todella tekee ihmisistä ihmisiä: elämänjanoa. Koska oikea elämä, se on pelkoa täynnä. Pelkoa aina pyöräilyn opettelusta naapurin lapsen kertomiin kummitustarinoihin. Pelkoa ensimmäisestä koulupäivästä; pelkoa siitä, että koulussa tulee kiusatuksi - ja pelkoa siitä, tuleeko edes huomatuksi. Pelkoa oman lapsen syntymästä ja kuolemasta, työstä ja työttömyydestä. Tulemisesta rakastetuksi, ja pelosta tulla jätetyksi. Pelkoa vanhenemisesta, ja siitä, ettei tehnyt elämällään tarpeeksi ja siitä, että valitsi aina väärin.

Jukka pelkäsi, ettei tulisi koskaan kokemaan noita kaikkia pelkoja. Sillä jokainen niistä tuntui yhtä tärkeältä, eikä yksikään turhalta.

Aurinko nousi Atlantilla, jopa kirkkaampana kuin edellisenä aamuna, ja peilityynen meren koskemattoman kauneuden ja lumoavan hiljaisuuden saattoi rikkoa vain yksi uiva mies.

Ainoa asia mitä Julie rakasti enemmän, kuin vain hetkiä aikaisemmin keittiömestarin kuuluttamaa hummeririsottoa, rakasti hän itse keittiötä. Hän ei rakastanut mitään muuta yhtä paljon, kuin tuota stressintäyteisten kohtaloiden kyllästyttämää tilaa, jossa mitä elegantimpien ja kiehtovimpien ruokalajien kehittelyyn ja valmistamiseen paneuduttiin kuin toiseen elämään. Julien silmissä keittiö oli kuin patinoitunut, eri sukupolvia hyvin palvellut saunakauha, joka tukevasti linkoi yhä enemmän ja enemmän, rajummin ja rajummin vettä tulikuumalle kiukaalle, ja kaiken sen höyryn sumentaessa aistit, ja kuumuuden noustessa lähes sietämättömiin lukemiin oli hän tunteva jonkinlaista katkeransuloista tyydytystä, selittämätöntä onnea. Noina hetkinä hän tunsi tarkoitusta.

Sellaista oli ravintolakeittiössä, ja sitä Julie rakasti. Mutta nyt hänellä oli tämä pulma, tämä yllättäen ja täysin odottamattomasti ilmaantunut ongelma.

Julie oli 33-vuotias energinen, vastuullinen ja lähes työnarkomaani nainen, ja hän oli nähnyt jo lähes kaiken, mitä Sous Chef voi urallaan nähdä. Mutta sitten hän oli mennyt tekemään sen typerimmän, edesvastuuttomimman ja tuomittavimman teon, jonka nopeatempoisessa ja armahtamattomassa keittiöympäristössä kukaan voi tehdä. Hän oli ihastunut.

Painottaen sanaa ihastunut, ei rakastunut, koska hänelle ainoa oikea rakkaus voisi koskaan olla vain ruoka ja sen valmistus. Francie oli alkuun vaikuttanut olevan kuin kaikki miespuoliset keittiömestarit: koppava, ylimielinen sovinisti. Mutta Julie tiesi, mihin liemeen oli itsensä keittänyt, ravintolamaailma kun ei vielä tänä päivänäkään ollut naisille se tasa-arvoisin työympäristö. Kaksi tai kolme kuukautta sen jälkeen, kun Francie ja Julie olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn, oli tapahtunut kuitenkin jotakin, joka oli muuttanut Julien käsityksen uudesta keittiömestarista mullistavalla tavalla.

Julie ja kaksi hänen alaistaan, nuori 20-vuotias apukokki Ramier ja pari vuotta tätä vanhempi Michelle olivat tuona kohtalokkaana iltana päättäneet lisätä Basbousan, egyptiläistä reseptiä noudattavan kakun iltatarjoilun erikoisuudeksi jälkiruokalistalle. Aamupäivän kattaus oli ollut erittäin raskas, ja keittiön henkilökunta kaipasi jotakin luovaa, rentouttavaa ja hauskaa – kuten kakkutalkoot. Ramier oli tuolloin työskennellyt ravintolassa vasta pari viikkoa, ja oli täten harjoittelija. Michelle sen sijaan oli Julien oikea käsi keittiössä, ja hän pyöritti käytännössä yksin suurinta osaa alemmista asemista, kuten salaatti-, kastike- ja jälkiruokapuolta. Tuolloin kakunpaiston lomassa Julie oli selkeästi kertonut Ramierille, mitä kakku sisältää, ja pyytänyt häntä kirjoittamaan ainesosat päivän listaan, jotta allergikot olisivat selvillä vesillä tilaustensa suhteen. Mantelia, kanamunaa, voita, siirappia... ja kookosta. Tunti iltatarjoilun alkamisen jälkeen oli ravintolapäällikkö tullut pysäyttämään keittiön toiminnan, ja karjunut yli kolmekymmentä minuuttia ravintolahenkilökunnalle. Pormestari, jolla tietenkin oli yksi harvinaisimmista yliherkkyyksistä maailmassa, kookosallergia, oli tilannut (tarjoilijan suosituksesta) juuri Basbousan, ja hän oli syötyään saanut vakavia hengitystieoireita ja toimitettu sairaalaan.  Kun ravintolapäällikkö oli kysynyt, kenen syytä katastrofi oli, ei kukaan ollut sanonut mitään. Michelle ja Julie olivat katsoneet Ramieriä, joka oli näyttänyt vangilta odottamassa vääjäämätöntä teloitustaan. 

"Minun syytäni", oli Francie tuolloin hiljaa taka-alalta sanonut. Muut eivät huoneeseen juuri astellutta keittiömestaria olleet huomanneet. He toki tuolloin tiesivät, että Francie oli ollut allekirjoittamassa uusia tavarantuottajasopimuksia koko iltapäivän, eikä näin ollut voinut olla paikalla kakkua listaan lisätessä – Julie oli tuolloin ollut vastuussa kaikesta. Francie oli ottanut syyt niskoilleen, ja ravintolapäällikkö oli ollut lähellä lyödä häntä. Tilanne oli lopulta rauhoittunut, ja ravintolapäällikkö oli poistunut kiroillen paikalta. Julie oli selittänyt nopeasti, silminnähden järkyttyneenä ja hädissään, Francielle kaiken mitä oli tapahtunut.

Ja silloin Francie oli ollut se joka oli lyönyt jotakuta. Ramierilla oli auennut huuli, ja Franciksen huuto oli kaikunut ravintolasalin puolelle: "Etkö sinä saatanan pentu tajua että joku olisi voinut kuolla tänään! Onneksesi pormestari on elossa... Muuten pitäisin huolen siitä, ettet astu keittiöön enää missään, koskaan!" Kaikki olivat kuitenkin säilyttäneet työpaikkansa, ja viikko tapahtuneesta oli kaikki ollut taas ennallaan ja rauhallista. Ainoastaan Julien sydän – se oli ruvennut hakkaamaan paljon normaalia kiivaammin. Itseasiassa se hakkasi kuin vimmattu aina, kun hän näki Francien. Keittiömestarin tulinen sielu oli hurmannut hänet. Ja se oli suurempi virhe, kuin tuon illan Basbousa-kakku.

Nyt oli kuitenkin jopa tärkeämpi ilta kuin tuolloin. Viis pormestareista, maan luetuimman aikakausilehden ruokakriitikko, Johannes Risle oli saapunut ravintolaan. Siksi juuri tämä hummeririsotto oli nyt tärkeämpää Julielle kuin hänen ihastumisensa. Julien keskittyminen oli toki ollut herpaantunut jo useita kuukausia. Hän huomasi katsovansa Francieta aina kun mahdollista. Julie hymyili aina kun Francie hymyili, ja hänen suunsa vetäytyi alaspäin kun Francie tuntui alakuloiselta. He juttelivat toki paljon, mutta ravintola-alan järkyttävän nopea aikataulu ei ollut jättänyt tilaa mahdollisuuksille. Vielä. Julie kuitenkin tiesi, että kun hän valmistaisi tämän hummeririsoton kuten aina, mitä syvimmällä kunnioituksella ja rakkaudesta ruokaan, ei kriitikko voisi syötyään tehdä muuta, kuin ikuistaa tuon mestariteoksen muistivihkoonsa, ja myöhemmin naputtaa sen puhtaasta kiihotuksesta tärisevillä sormillaan muiden kuolevaisten luettavaksi sellaisten sanojen saattelemana, ettei kyseisessä ravintolassa tulisi enää koskaan olemaan yhtäkään tyhjää pöytää. Ja juuri silloin kun he kaikki olisivat iloisia ja tulevaisuus näyttäisi täydelliseltä, Julie kysyisi Francieltä sen kysymyksen. Koska silloin, vain tuona hetkenä, olisi olemassa tuon nimenomaisen onnen kestävistä köysistä sidottu turvaverkko johon Julie voisi pudottautua, mikäli Francie ei tuntisikaan samoin.

Mutta ensin oli tehtävä risotto.

Michelle keitti paraikaa hummereita kypsäksi ja Ramier pilkkoi ruohosipulia. Julie lämmitti laakean pannunsa kuumaksi, lisäsi runsaasti oliiviöljyä, ja kaatoi pilkotun sipulin sihinän kera pannulle kypsymään. Sipuleiden muututtua hieman läpikuultavaksi, hän lisäsi risottoriisin, ja sekoitti sitä puulastallaan nopeasti niin, että riisi sai osuutensa pannun öljystä. Francie oli edellispäivänä valmistanut äyriäisliemen, joka nyt tuli tarpeeseen. Julie alkoi lisäämään lientä tasaisesti, aina kahden minuutin välein, samalla huolellisesti riisiä sekoittaen. Kaksikymmentä minuuttia voi käyttää järkevästi monella eri tavalla; juoksulenkillä, pörssisijoittamalla, puhelinsoitolla äidille. Mutta mikään muu kaksikymmenminuuttinen ei vetänyt vertoja tälle. Michelle viipaloi täydellisesti kypsentämänsä hummerilihan ja kantoi sen Julielle, joka lisäsi sen risottoon. Ramier toi Julielle hakkeloimansa ruohosipulin, ja risotto alkoi olla valmista. Julie maistoi lusikallisen, ja risoton maku vei hänet takaisin hänen nuoruutensa kesiin Mainen rannikolle, jossa hummeririsottoa tiistai-iltaisin valmistettiin; maku oli pehmeä, lähes kermainen, ja samalla merellisen täyteläinen. Julie käski Ramierin vielä sekoitella risottoa hieman, kun hän hakisi voin kylmätilasta.

Kun Julie palasi pian kimpale kirnuvoita käsissään, kukaan ei ollut risottopannun ääressä.

-"Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Ramier!"

Julien huuto olisi sopinut paremmin armeijaympäristöön kuin ravintolakeittiöön, mutta se teki tehtävänsä: Ramier juoksi paikalle. "Anteeksi! Anteeksi! Liesi on sammutettu. Minun oli pakko käydä vessassa."

Julie huokaisi syvään, mutta huomasi onnekseen että risotto oli saavuttanut täydellisen koostumuksen kaikesta Ramierin huolimattomuudesta huolimatta. Julie lisäsi ison palan voita ja sekoitti sen risottoon. Ruoka oli saavuttanut lopullisen statuksensa, se oli nyt timantti, koko illan ratkaiseva jalokivi. Julie soitti kelloa, ja risotto lähti tarjoilijan kantamana ruokailusaliin.

Keittiön kolmikko odotti hermostuneina. Kaikki tiesivät, että olivat tehneet parhaansa. Yhtäkkiä keittiön ovi heilahti auki, ja Francie palasi takaisin keittiöön. Hänellä oli kädessään lautanen, joka oli lähes yhtä täynnä hummeririsottoa, kuin sen lähtiessä keittiöstä. Francie laski lautasen tiskille. "Maista tätä Julie", Francie kehoitti. Julie maistoi. Mainen rannikot olivat kaukana siitä, mitä hän suussaan tunsi. Suolaa.

-"Tässä on saatana kilo suolaa. Tätä ei syö kukaan. Mitä helvettiä?"

Francie nappasi lautasen Julien edestä ja paiskasi sen voimalla keittiön seinään. Sitten Francie painoi molemmat nyrkkinsä pöytää vasten ja katsoi alta silmäkulmiensa Julieta. "Maistoitko sinä tätä paskaa ennen kuin lähetit sen?" Julie nyökkäsi. "Ei helvetti. Sinä et maista mitään. Tänä iltana, juuri tänä iltana, kun sillä jumalauta on oikeasti väliä miltä mikäkin maistuu, sinä lähetät tuon paskakasan tämän maan luetuimmalle kriitikolle?"

Julien sydän ei enää hakannut. Hän näki Francien silmistä, että tämä ilta ei ollut oikea, eikä välttämättä mikään tulevakaan ilta. Francien silmissä ei ollut alakuloa, tämä oli jotain raivon ja syvän inhon välimaastossa vellovaa syvää sääliä. Julie oli hiljaa, ja tunsi kuinka kyynel valui hänen vasemmasta silmästään hänen poskensa poikki, kuin yksinäinen purjevene halkaisisi punaisen meren.

Francie poistui keittiöstä. Kaikki olivat hiljaa.

Julie haukkasi henkeä ja suuntasi katseensa Ramieriin. "Kosto", hän ajatteli. "Ramier oli suolannut risoton kostona siitä, mitä kuukausia sitten pormestarin kakun kanssa tapahtui." Julie ei halunnut tuhlata aikaa pettymyksensä sulatteluun.
- "Ramier, sinä olet erotettu. En halua nähdä sinua enää tässä keittiössä." Julie lausui potkut kylmäeleisesti ja alkoi siivoamaan Michellen kanssa keittiötä. Ramier asteli vähin äänin ulos keittiöstä.

Puolenyön maissa koko keittiö oli saatu siivottua. Ravintola oli tyhjä, ja Julie aavisti, että se tulisi olemaankin suhteellisen tyhjä tulevaisuudessa. Julie ja Michelle istuivat ravintolan lastauslaiturilla, jalkojaan kylmässä syysillassa heilutellen. Avattu, puolillaan oleva pullo punaviiniä istui heidän välissään. Julie tunsi helpotusta. Ajatus Franciesta tuntui nyt kaukaiselta, lähes lapsellisen naiivilta kaipaukselta. 

-"Tiedän, mitä tämä ilta merkitsi sinulle. Olen pahoillani." Michelle lohdutti Julieta.

Julie katsoi maahan hiljaa, mutta  Michelle jatkoi: "Francie." Julie käänsi katseensa Michelleen.

-"S-sinä tiesit?"

-"Me kaikki tiesimme. Varmasti Franciekin, jossain määrin... En ole nähnyt sinun katsovan koskaan ketään sillä tavalla Julie. Ja sinä katsoit häntä aina."

Julie katsoi Michelleä tarkemmin. Michellen pupillit tuntuivat laajentuneelta, ja hän vaikutti hermostuneemmalta kuin koskaan, edes keittiössä.

-"J-jos sinä vain. Olisit katsonut muualle välillä. Olisit katsonut lähemmälle. Olisit nähnyt, kuinka minä kärsin."

Michelle siirtyi lähemmäksi.

-"Minun oli tehtävä jotain. Meidän vuoksemme. Sinun. Ja minun."

Julie oli kauhistunut. Suola.

Julie löi avokämmennella Michelleä, nousi ylös ja ryntäsi takaisin keittiöön, ja huusi mennessään, ettei ollut kiinnostunut.

Michelle tunsi veren pakkautuvan hänen poskeensa, ja sitä nipisteli hieman. Lyöntiä lähemmäksi hän ei ollut Julieta koskaan päässyt, ja nyt oli ilmiselvää, ettei luultavasti tulisi sen lähemmäksi pääsemäänkään. "Ehkä meidät kaikki on tuomittu elämään vain yhden rakkauden tähden", hän tuolloin tuumasi.

Sakari ja Mazdak huusivat kurkku suorana toisilleen, ja heidän ympärillään ollut porukka ei tiennyt kannustaako vai toppuuttaako tilanteen kehittymistä.

Sebastian yritti tuoda mielipidettään esiin, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Aluksi muutama oli jopa kiinnittänyt häneen jonkinlaista inhimillistä huomiota, mutta nyt porukka keskusteli (lähinnä huusi) vain keskenään, Mazdak ja Sakari pääesiintyjinään, huolimatta Sebastianin alituisista yrityksistä päästä mukaan seurueen kommunikaatioon ja saada oma äänensä kuuluviin.

Aina silloin tällöin kesken kiivasta ryhmädynamiikkaa, pienen ohikiitävän hetken ajan, joku katsoi Sebastiania suoraan silmiin. Sebastian ei täysin ymmärtänyt miksi, ja kallisti päätään hieman, ikään kuin salaiseksi merkiksi tuijottajalle osoituksena siitä, ettei hän oikein tiennyt miten olisi olemassaoloaan paremmin koko häntä sivuuttavalle ryhmälle enää markkinoinut.

Sebastian kuunteli Sakarin ja Mazdakin loputonta väittelyä maahanmuutosta, rasismista ja terrorismista. Sebastianille ne olivat vain sanoja, eikä hän ymmärtänyt niistä mitään. Mutta ääni porukassa yltyi entisestään ihmisten alkaessa herjata Sakarille jotakin sangen samantekevää. Päästäkseen mukaan ryhmään, yritti Sebastiankin hieman haukkua Sakaria. Se ei kuitenkaan edesauttanut enää kenenkään tilannetta, ja koko talo tuntui silmänräpäyksessä täyttyneen negatiivisella energialla.

Liisa lähestyi Sebastiania, ja ehdotti: "Me voitaiskin varmaan mennä ulos tässä vaiheessa".

Liisa ja Sebastian kävelivät korttelia ympäri, ja Sebastian yritti kuunnella miten Liisa tulkitsi kärkästä tilannetta ryhmän kesken; lähinnä saadakseen ehkä jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten hän, Sebastian itse, voisi tehdä itsestään huomionarvoisemman muiden silmissä. Liisan mielestä Sakari oli aina ollut hieman ennakkoluuloinen Mazdakista, tämän taustasta johtuen. Tämä kaikki oli johtanut Liisan mukaan turhan suureen älämölöön. Sebastian katseli taivaalle. Hän ei ymmärtänyt Liisan selityksistä oikeastaan sanaakaan, mutta hänestä oli kaikinpuolin virkistävää ja mukavaa jaloitella välillä ulkoilmassa. Vessahätä olikin ainoa seikka, joka häntä nyt häiritsi.

Liisa ja Sebastian saapuivat lopulta takaisin talolle, josta he olivat kävelylle lähteneet. Sebastian oli ollut hieman huvittunut, koska Liisa ei ollut juuri mitenkään reagoinut hänen pysähdyttyä puolimatkassa virtsaamaan kadun laidalle, mutta toisaalta ehkä se ei kuitenkaan ollut niin iso juttu tässä kaveripiirissä. Useimmiten joku oli Sebastianille vastaavanlaisesta toiminnasta kovaan ääneen valittanut, ja käskenyt etsimään "paremman paikan". Liisa oli kuitenkin ilmeisesti ollut ymmärtäväinen.

Sisällä tunnelma oli rauhoittunut. Mazdak istui keittiössä ja Sakari olohuoneessa, molemmat hiljaisina ja riitelyn väsyttäminä. Sebastianista tuntui, että loppujen lopuksi hän säästyi paljolta, kun ei osannut ottaa tiettyihin aiheisiin minkäänlaista kantaa. Oli ikään kuin parempi olla tuntematta vihaa, surua tai katkeruutta aiheista, jotka lopulta tuntuivat kovin yhdentekeviltä koko ihmisyydelle; hehän olivat lopulta kaikki samalla viivalla, vaikkeivat sitä itsekään enää välttämättä uskoneet tai tienneet. Toiset olivat typerämpiä ja kärkkäämpiä käytöksessään tai huolimattomampia puheissaan ja teoissaan kuin toiset. Heille tasa-arvoisuuden viiva oli jostain syystä, ehkä kiireessä tai odottamattomien tapahtumien seurauksena hämärtynyt, ja elämänmittaisen harhailun lomassa heidän moraalinsakin ehkä sumentunut. Vaikka mitäpä Sebastian ihmisyydestä edes tiesi, vain näkemänsä ja kuulemansa, ja se ei ollut kovinkaan usein nättiä.

Päivä vaihtui lopulta illaksi, ja Mazdak sekä Sakari olivat nöyrtyneet kättelemään toisiaan unohdetun riidan merkiksi. Liisa paijasi hellästi Sebastianin päätä, ja vaikutti iloiselta siitä että tilanne oli neutralisoitunut. Kaikki oli jälleen olevan kunnossa. Kaverukset alkoivat lähteä kukin omille teilleen, ja ihmiset hyvästelivät toisiaan haikein mielin.

"Ihmiset todella ovat erikoisia, niin hyvässä kuin pahassa", mietti Sebastian samalla, kun Liisa kiinnitti hihnaa takaisin tämän kaulapantaan.

-"Näytät satumaisen kauniilta", Teppo kehaisi Heliä.

"Kiitos."

He molemmat istuutuivat tarjoilijan osoittamaan pöytään, ja ilta oli valmis alkamaan.

Alkuruoka: Prosciuttokinkkuun käärittyä tankoparsaa Neufchátel -homejuuston kera. Viininä Joseph Mellot Sancerre La Chatellenie (Valkoviini, Sauvignon Blanc, Ranska).

Heli mietti, miten selittäisi asian Tepolle. Häntä pelotti oma neutraalisuutensa; ei surua, ei vihaa, ei tunnetta lähestyvästä epätoivosta. Heli odotti oikeaa hetkeä päästää lopullisesti irti massiiviseksi, auringon kokoiseksi paisuneesta salaisuudesta, jota hän oli rintalastansa alla kivuliaasti nyt kolme vuotta kantanut. Ehkä kuitenkin olisi järkevintä odottaa hamaan loppuun, Tiramisuun asti, ennen kuin oli aika irrottaa?

Teppo ei voinut uskoa sitä, millainen onni hänelle oli suotu, kun hän oli löytänyt Helin kaltaisen naisen. Tepon veli oli aikoinaan illanvieton yhteydessä esitellyt paikallista tuttavakuntaansa, ja Heli oli ollut yksi näistä uusista muukalaisista joita Tepon elämä otti vastaan. Teppo oli kätellyt kaikkia tuttavuuksia, naisiakin, ja Heli oli ollut heistä ainoa, joka oli katsonut häntä suoraan silmiin, hymyillen. Se oli tehnyt selittämättömän vaikutuksen Teppoon, ja päivää myöhemmin heillä oli ollut jo päivämäärä treffeille. Liian helppoa ollakseen totta, liian hyvää ollakseen lumetta.

Pääruoka: Paahdettua ankanrintaa karviaisenmarjakastikkeella ja kurpitsapyreellä. Viininä Cloudy Bay Pinot Noir (Punaviini, Pinot Noir, Uusi-Seelanti).

Heidän suhteensa oli ollut lumetta. Niin Heli asian käsitti. Hän oli ollut aikaisemmassa suhteessa onnettomin nainen koko maailmassa. Mies oli ollut muuan rotevahko, kalju moottoripyöräkerholainen kolmissakymmenissään. "Sellainen kliseetön jengiläinen", oli Heli ensimmäiset puoli vuotta ollut varma. Sen jälkeen totuus oli paljastunut, ja sittemmin jäljellä oli ollut vain kaukainen toive paremmasta tulevaisuudesta. Mies oli ollut väkivaltainen narkkari, velkoihin itsensä käärinyt muumio, joka ei enää omista kirouksistaan välittänyt, vaan syyti vitsauksensa myös Helin niskaan. Parin vuoden jälkeen Heli oli ollut täysin voimaton. Hän oli käyttänyt viimeisen energiapiikkinsä oman henkensä, tai mitä siitä oli jäljellä, suojelemiseen, ja täten vihdoin saanut katkaistua tuon tuhoon tuomitun suhteensa. Ero ei ollut kaunis.

Teppoa jännitti. He keskustelivat näennäisesti pinnallisista asioista, kuten siitä miksi maito on valkoista ja miten magnetismi toimii. "Jälkiruoan aikana, silloin on oikea hetki ottaa sormus esiin", oli hän nyt varma. Teppo tiesi, että viimeiset kolme vuotta olivat olleet hänelle onnellisimmat koskaan. Ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Aika Helin kanssa oli mennyt kuin siivillä, ja he olivat asuneet yhdessä jo yli puolitoista vuotta. Heli oli ollut kiinnostunut kaikesta mistä Teppokin: venäläisestä kirjallisuudesta, astrologiasta ja jopa metsästyksestä. Heli tuntui aina kuuntelevan, olevan tyyni ja rauhallinen, ja tällä kaikella oli ollut erittäin mieltä keventävä, raikastava vaikutus Teppoon. Hän oli rakastunut.

Jälkiruoka: Inkiväärinen sitrussorbetti.

Hän ei ollut rakastunut. Eräänä iltana, kun Helin tuttu oli pyytänyt häntä ulos viihteelle, oli Heli kuukausia eronsa jälkeen ensimmäistä kertaa rohkaistunut ja sanonut kyllä. Ja siellä hän oli tavannut Tepon. Teppo oli ollut kiltti, ja se oli riittänyt hänelle; he olivat päätyneet Tepon luokse yöksi. Teppo oli vaatinut Helin yhteystietoja heti seuraavana aamuna, soittanut vielä samana iltana ja pyytänyt häntä treffeille. Heli oli suostunut. Koska Teppo oli kiltti. Teppo oli aina kiltti. Teppo oli helppo ja hyvä. Heli oli jo silloin tiennyt, että asiat olivat edenneet liian nopeasti; että hän takertui johonkin turvalliseen ja lohduttavaan: pelastusrenkaaseen, joka oli vetävä hänet ylös siitä traumojen suosta, johon hänen ex-miehensä oli hänet jättänyt hukkumaan. Ei Tepossa varsinaisesti mitään vikaa koskaan ollut ollut. Heillä ei vain ollut mitään yhteistä — ei oikeasti. Heli oli tiennyt sen kolme vuotta. Hän ei ollut rakastunut Teppoon. Hän oli rakastunut vaivattomuuteen.

Hetki oli tullut. Teppo kurkotti povitaskuunsa, tarrautui hieman hikisellä kämmennellään tiukasti sormuskotelosta ja alusti asiansa:

-"On jotain... Mitä h-haluan sinulta kysyä, Heli."

Tepon sydän jyskytti nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin hänen elämässään. Hän näki tulevan. Hän näki heidän yhteisen kotinsa, yhteiset lapsensa, ja yhteisen rakkautta ja iloa tulvivan tulevaisuutensa. Kaikki oli valmista.

Heli näki, kuinka Teppo kurkotti kätensä takkinsa alle, ja samassa hetkessä hän tiesi: hän tiesi, mikä tuli olemaan viimeinen yö, jolloin he nukkuivat yhdessä, ja hän tiesi mikä tuli olemaan ensimmäinen yö, jolloin hän nukkuisi jonkun muun kanssa. Hän tiesi, mikä tuli olemaan heidän ensimmäinen suuri riitansa, koetinkivi, ja hän tiesi, ehkä kokemuksesta, että sen seuraukset tulisivat olemaan jotain sellaista, joka muovaisi heidän molempien elämistä jotain paljon onnettomampaa, kuin mitä Teppo tällä hetkellä todennäköisesti pystyi edes kuvittelemaan. Teppo ei ansaitsisi sitä.

"Odota." Heli sanoi. Teppo hämmentyi, mutta piti otteen vielä povarissaan, tiukasti kiinni sormuksen kotelossa.
Heli hymyili ja katsoi Teppoa suoraan silmiin, täysin samalla tavalla kuin heidän tavatessa ensimmäistä kertaa.

- "Eiköhän tilata vielä kahvit."

Yksi kiinnostuu käärmeistä, Toinen torakoista,

Kolmas kammoaa kumpaakin.

Neljäs nielee nauloja työkseen,

Viides virkkaa vapaa-ajallaan.

Kuudes ei usko kuussa käydyn,

ja Seitsemäs satanismin valitsi.

Kahdeksannellakin kammo kirkkoon,

mutta Yhdeksäs yhtyy jumalaan.

Kymmenenneltä ei kukaan kysynyt.

Ennen en tiennyt, vaikka olin sangen yksin. Olin valaistunut. Pidin kyllä jo silloin itseäni valaistuneena, mutten ollut täysin varma. Nyt tiedän, että olin. Sillä nyt tämä hiljaisuuden täyttämä rutiini ja käyttämättömyydestään kähentynyt ääneni tekevät minut hieman surulliseksi. Ennen osasin surea oikeita asioita, itkeä kun siihen oikeasti oli syy. Nyt tuntuu, että jokainen yksin vietetty hetki murentaa minusta palan pois, huuhtelee kauas ulapalle osan jotakin olennaista itsestäni.

Liioittelenko vai en, en tiedä. Onko tämä tunne, tämä heikkouden ja epätoivon rajalla kiikkuva kypsymätön ajatus oikeasti vain raa'inta mahdollista ihmisyyttä, aidointa elämää jota ihminen voi elää ja aistia? Olemmeko me laumaeläimiä, yhdessä liikkumaan ja kommunikoimaan tarkoitettuja olentoja? Yrittävätkö ihmisluonto ja evoluutio kertoa minulle jotakin näiden abstraktien ajatuksien ja tunteiden avulla?

Asiaan on helppo ratkaisu, jos sitä ratkaisuksi voi kuvailla - en näet voi asialle mitään.

Yritin, ehkä yritän uudelleen. Mutta se ei korjaa tätä. Sain varsin nopeasti huomata, että seurassakin olin yksin. Ehkeivät luonnonlait, psykologia, biologia tai muut tieteet pysty koskaan ilmiötä edes selittämään. Ehkä tästä olotilasta, tästä mielen eksistentialistisesta ahdistuksesta, kumpuavat ihmisen elämän vakavimmatkin ilmiöt, kuten masennus, itsetuhoisuus tai vaikka ääri-idealismi. 

Hetkinen, mitä muuttui? Miksi nyt, ylhäisessä yksinäisyydessäni (hieno sananparsi), tunnenkin asian suhteen jotain negatiivista! Miksi en pidä tästä enää, miksi en osaa arvostaa tätä enää, kuten arvostin ennen? Mitä oikein tapahtui?

Vastaus kai on, että sain kokea skaalan toisen ääripään, ja ehkä hieman totuin siihen. Totuin sen yksilöllisyyttä sumentavaan vaikutukseen ja impulsiiviseen, sosiaalisia suhteita korostavaan ilmapiiriin. Pidin siitä, vaikea kuvitella henkilöä joka ei pitäisi. Turruin siihen. Ja kun sumu hälveni, ei allani ollut turvaverkkoa. Olin unohtanut ne yksinäisyyteni työkalut, joilla olin itsenäisyyteni ja yksilöllisyyteni niin taitavasti joskus kauan sitten veistänyt. Mutta tiedän, että ne ovat tuolla jossain lihasmuistissa. Ne odottavat sitä hetkeä, kun ne jälleen poimin rohkeasti ylös, nostan katseeni ja karistan tuhkan harteiltani. Ja veistos tulee olemaan nyt paljon vahvempi.

Marraskuu

Opettaja pysähtyi Annelin kohdalla, ja katsoi tämän tekstiä. 

-"Mitä sinä luulet tekeväsi?"

Anneli ei ollut huomannut opettajaa, ja nyt oli liian myöhäistä suojella vastasyntynyttä raakiletta.

-"Tämä on vain tälläinen, yksi juttu."

Opettaja nappasi yhdelle kopiopaperiliuskalle tulostetun, punakynäkorjausta vilisevän tekstinpätkän käsiinsä, ja alkoi lukea sitä kärsimättömän oloisesti, ikään kuin jo olettaen siinä olevan jotain vialla. Kolmekymmentä sekuntia myöhemmin hän repi sen Annelin edessä kappaleiksi, ja paperin palaset leijailivat luokan lattialle kuin ensimmäiset lumihiutaleet, jotka olivat päivää ennen laskeutuneet opiston pihan tummalle asfaltille. Muut oppilaat todistivat tilannetta. Kukaan ei sanonut mitään. Ei edes Anneli.

-"Haluatteko te tulla kirjailijoiksi? Mitä te oikein haluatte? Mitä te oikein teette täällä? Anneli, kerro nyt koko luokalle, miksi tuhosin työsi."

Anneli ei vaikuttanut surulliselta, muttei myöskään tyytyväiseltä. Hän oli tyyni ja neutraali. 

-"Kirjoitin rakkaudesta."

Opettaja käveli liitutaulun luo luokan eteen, nappasi väriliidun käteensä ja katsahti oppilaitaan.

- "Ja onko se väärin? Timo, siellä takana. Onko väärin kirjoittaa rakkaudesta?"

Timo oli hänelle osoitetusta huomiosta hämillään, muttei silti epäröinyt oitis vastata opettajan kysymykseen: 

-"Ei tietenkään."

Opettaja siirsi kylmän katseensa takaisin Anneliin.

-"Vaan..?"

Anneli katsoi lattialla olevia paperinpalasia, ja hän erotti niistä punaisen kynänsä jäljet.

-"On... On väärin kirjoittaa rakkaudesta, silloin kun on rakastunut."

Opettaja ei ollut odottanut Annelin vastausta loppuun asti, vaan oli jo aloittanut liidulla kirjoittamisen. Pian opettaja kääntyi, ja taululla koreili heille jo ensimmäisillä kirjoituskurssin tunnilla opetettu mantra: ÄLÄ KIRJOITA RAKASTUNEENA RAKKAUDESTA. Sitten hän jatkoi.

- "Rakkaus on loistava aihe, yksi parhaimpia! Moniulotteinen, moneksi taipuva, genrerajoja rikkova. Mutta jos te ette ymmärrä sitä, että rakastuneena objektiivisuutenne kyseisen ilmiön suhteen on läpinäkymättömän, yltiöpositiivisen usvan peitossa, teistä ei koskaan voi tulla kirjailijoita."

Anneli mietti nyt, opettajan samalla saarnatessa oppipojilleen, kuinka onnekas hän itseasiassa oli ollutkaan ottaessaan vain yhden sivun repussaan lojuvasta käsikirjoituksesta esiin. Hänhän oli kirjoittanut kyseistä teosta jo yli kuusisataa sivua. Kirjan työnimi oli Toisilleen Tuomitut, ja kyllä, kaikki nuo sivut kertoivat siitä itsestään ─ rakkaudesta.

Mitä Anneli nyt tekisi? Hän tiesi opettajan olevan lopulta oikeassa kaikesta. Kirjan sivut olivat todennäköisesti täynnä imelää liisteriä, yltiöromanttisia kliseitä ja kermavaahdolla kuorrutettua juonta, jos sitä juoneksi voisi edes kutsua. Olisiko hänen parasta tuhota koko kirja, käyttää luokan perällä olevaa paperisilppuria heti luennon jälkeen kun muut olisivat lähteneet? Miksi kukaan haluaisi lukea hänen tuotostaan, miksi kukaan tuhlaisi siihen aikaansa. Voi ei, Anneli ajatteli, hän itsehän olisi se, joka tuhlaisi jonkun muun, viattoman uhrin aikaa!

Anneli oli halunnut kirjailijaksi niin kauan kuin muisti olleensa elossa. Hän oli kirjoittanut niin kauan kuin oli siihen kyennyt, ja ennen sitäkin hän oli piirtänyt "aikuisten maailman" kirjaimia muistuttavia veikeitä koukeroita hoitopaikkansa värityskirjaan. Hän oli jo tuolloin miettinyt pienessä kiharaisessa päässään jos jonkinlaisia tarinoita, jännittäviä seikkailuja ja kehitellyt mielensä sopukoissa kokonaisia fantasiamaailmoja ─ joskaan hänen elämässään lopulta tärkeimmäksi muodostunut työkalu, kyky kirjoittaa, ei vielä tuolloin ollut pystynyt noita tarinoita muiden nautittavaksi selkeästi tuomaan. Mutta sitten kun se korkki vihdoin oli räjähtänyt auki, oli hän ollut pitelemätön.

Nyt Annelin edessä kuitenkin oli tämä dilemma, tämä kuusisataa sivua pitkä ongelma, joka hänen pienessä vihreässä Kånken-repussaan raskaasti painoi, kuin jokin hänen nuoruutensa idolista kirjoitettu, pehmoseksiä tihkunut paksu faninovelli. Mitä hän voisi tehdä? Hän ei halunnut hylätä kirjaa. Siinä oli jotakin todella hyvää, siitä hän oli varma. Idea ja sanoma kaiken alla oli vahva, se oli hyvä. Se pitäisi vain kaivaa takaisin esiin, kaiken makean huurun alta. Mutta miten?

Joulukuu

Anneli seisoi luokan edessä, ja opettaja istui hänen paikallaan peremmällä luokassa: osat olivat vaihtuneet. Oli käynnissä omien tekstinäytteiden lukuhetki, ja oli vihdoin Annelin vuoro. 

Anneli saattoi nyt nähdä niin paljon asioita, jotka muuten, luokan keskellä istuskellessa, jäivät huomaamatta; Joonatan kaivoi nenäänsä, Milla näpytti kännykkäänsä. Opettaja ja muutama muu olivat ainoat ketkä katsoivat Annelia jo nyt, ennenkuin hän oli edes aloittanut tekstinsä lukua. Anneli tunsi tuolloin pientä ymmärrystä opettajien stressialtista työtä kohtaan. Hän uskoi aina ymmärtäneensä opettajaansa ja hänen menetelmiään. Mutta sitten Anneli aloitti, ja loputkin luokan katseet kääntyivät häneen.

Annelin teksti oli täysin erilainen kuin kuukausi sitten. Sen juoni oli täsmälleen sama, ja se kertoi rakkaudesta ─ mutta täysin eri tavalla. Anneli oli kirjoittanut sen uudestaan. Teksti oli Dostojevskimäisen realistinen, hieman psykologinen, ja kuitenkin Hemingwaymäisen suoraviivainen. Syvällisyys oli muuttunut soljuvuudeksi. Oppilaat katsoivat nyt kaikki Annelia lamaantuneina, kuuntelivat hänen mukaansa tempaavaa tarinaansa kuin jonkinlaista suurta julistusta.

Tekstin päätyttyä ihmiset taputtivat, muutama oppilaista nousi seisomaankin. Opettaja taputti myös, ja opettajan silmissä näkyi suunnatonta ylpeyttä, jollaista Anneli ei ollut koskaan ennen hänen kasvoillaan nähnyt. Ja todentotta, opettaja oli nyt vuorenvarma siitä, että Annelista oli kuin olikin kirjailijaksi.

Muutama oppilas, Timo mukaan lukien, kuitenkin istuivat hiljaa paikoillaan. He eivät taputtaneet. He vaikuttivat apeilta, jopa pettyneiltä. He katsoivat Annelia silmiin. Anneli huokaisi syvään, ja kyynel vierähti pitkin hänen poskeaan, tipahtaen ja kastellen hänen juuri ääneen lukemansa kirjoitusliuskan. Monien mielestä se oli ilon kyynel, mutta muutama tuona päivänä tiesi toisin.

Mies kohtasi autiomaassa ohikulkijan, ja sanoi tälle yhden sanan. Tuolla yhdellä sanalla hän oli ennustavasti osoittava kulkijalle kolme asiaa: mihin suuntaan kulkija tästä jatkaisi, hänen matkansa määränpään, ja miksi hän oli sinne menossa.

Totaalista pahuutta on olemassa. Tässä maassa, lintukodossamme, kytee pahaa. Täällä on oikeasti, tällä hetkellä, ihmisiä jotka eivät halua mitään muuta kuin pahaa juuri sinulle. Pahuutta, jota ei kauhistele vain naiivien lastensatujen maailmassa varttunut aikuinen hölmö, vaan jota kavahtaa kylminkin realistikko ja naapurin Reiska (joka hautaa ruumiita työkseen). Tässäkin maassa on ihmisiä, jotka ovat itsekkäitä – ei siihen ehkä sinulle tuttuun, puoliviattomaan päiväkotityyliin, jossa Ilari oli ominut liikennepuistoa esittävän leikkimaton itselleen koko hoitopäivän ajaksi, ei. Vaan ihmisiä, jotka käyttävät asemaansa, ylhäistä tai alhaista, ja valtaansa, laillista tai laitonta, itsekkäisiin ja ahneisiin tekoihin, samalla tiedostaen satuttavansa muita vakavasti. Joillekin tuo muiden satuttaminen on tarkoitus itsessään. Tämä on omiaan palauttamaan vahingossa liian ruusuiset lasit tänään päälleensä valinneen takaisin tukevasti maan pinnalle. Ja sen alle.

Nuorilla on tässä maassa outo asenne työtä kohtaan. En tarkoita vain työpaikkaa, vaan työn tekemistä minkä tahansa eteen. Tavoitteen saavuttamiseksi, opintopaikan saavuttamiseksi, aatteensa takia, harrastuksen vuoksi, parisuhteensa tai oman itsensä takia. "Paskat työpaikat", niissä ollaan vain ja ainoastaan rahan takia. "Leppoisat duunit" ovat niitä joissa on liukuva työaika, ja/tai pääsee käyttämään taitojaan ja luovuuttaan. "Paras duuni" ikinä on sellainen työ, jossa saa tehdä juuri sitä, mistä itse tykkää... Mutta suuri palkka kuuluu luonnollisesti silti asiaan.

Aikana, jona maamme tarvitsee uusia yrittäjiä, innovaattoreita ja sisukkaita työntekijöitä ehkä enemmän kuin koskaan Suomen historiassa, on meillä samanaikaisesti suurin osuus nuoria ikinä, jotka eivät halua perustaa yhtään mitään, minkä ei ole ensin todettu olevan trendikäs menestysresepti. Peliteollisuus on virallisesti täynnä. Nuoret aikuiset etsivät uraputkea, jota ei pienestä firmasta yksinkertaisesti voi vain löytyä, pienestä kirkonkylästä puhumattakaan. Helsinki, Turku, Tampere: Be there or be square. Riski on aina rutto, ja sinnikyydelle ei nyt vain ole aikaa. Entourage. Monet haluavat pikakelata onneen. Pariskunnat eivät halua rakentaa suhdettaan vakaalle pohjalle, kunhan se vain näyttää ulospäin vakaalta. Ei mitään hätää: tämän kaiken voi onneksi kumota ajatuksella siitä, kuinka kirjoittaja itse ei ole enää nuori, ja täten mitä ilmeisimmin hieman katkeroitunut ja nyt purkaa pahaa oloaan latomalla ilkeitä, tuulesta temmattuja sanojaan ohi räpyttäville harakoille.

"Alas", sanoi mies ohikulkijalle. Ohikulkija ei ymmärtänyt, mutta vilkaisi jalkoihinsa ja tunsi piston sydämessään; mies oli ampunut hänet.

-”Terve. Tule sisään vain. Kengät voi jättää tähän telineeseen.”

Rasmus astui sisään. Hän oli tullut tapaamaan internetin tiedefoorumilla kulttisuosioon noussutta mystistä hahmoa viimeisenä oljenkortenaan saadakseen apua häntä jo kauan piinanneeseen ahdistukseen, jota eivät edes kalliit terapeutit ja vielä kalliimmat hermolomat olleet saaneet taltutetuksi. Charles72 oli luvannut hänelle ratkaisun: vastaukset kaikkiin Rasmusta hermostuttaviin elämänfilosofisiin kysymyksiin.

Kaarlo istui punaiselle nojatuolilleen olohuoneeseensa, jossa kliseisen klassiseen tyyliin oli myös vanha takka, joka ei nyt, keskellä päivää, kuitenkaan palanut. Rasmus istuutui häntä vastapäätä isommalle sohvalle, ja katsoi odottavasti Kaarloa.

- ”Sinulla oli joitain tärkeitä kysymyksiä minulle, Rasmus?” Kaarlo meni heti asiaan.

-”Kyllä. Haluan tietää, mikä tätä maailmaa vaivaa, heh...” Rasmus naurahti levottomasti lausuessaan abstraktilta tuntuvaa, retorisen oloista kysymystään.

Myös Kaarlo hymähti. Rasmus jatkoi: ”Ihmisiä syrjäytyy, ja heitä ei auteta. Talous ja yhteiskunta muuttuvat erikoiseen suuntaan, köyhiä sorretaan yhä enemmän, pienyrittäjien elämästä  tehdään helvettiä, vaikka juuri he olisivat se voima, jota työllisyys tässä maassa eniten tarvitsee. Mitä ihmettä! Ja tämä vain yksi oman kotimaamme ongelmista.”

Miehet vakavoituivat.

-”Ulkomailla asiat vasta ihmeellisesti ovatkin. Köyhyyttä, väkivaltaa, rikollisuutta, terrorismia, sotaa. Epätasa-arvo kukoistaa enemmän kuin koskaan. Itsekkyys on huipussaan!”

Kaarlo katsoi tyynesti Rasmusta silmiin.

-”Ja miten tämä kaikki liittyy sinuun Rasmus..?”

-”En vain ymmärrä, ja se ahdistaa minua. Haluan tajuta. Auta minua ymmärtämään! Miksi maailmastamme on tullut näin outo? Mitä tämä digitalisaatio ja muu kehitys tekee ihmisistä? Petoja, välinpitämättömiä, pahoja! Eilen näin nuoren miehen ilman vaatteita palelemassa keskustorilla, hän näytti kuolevan. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan häntä, ei edes kysynyt häneltä mitään. Ei kukaan! Miksei!?”

-”Olet unohtanut asioita.” Kaarlo huokaisi äänekkäästi.

-”M-mitä..?”

-”Monet ovat unohtaneet. Tärkeitä asioita. Sinä et pysty pysähtymään, en minä, ei kukaan.”

Rasmus päätti kuunnella mitä Kaarlolla oli sanottavanaan, vastauksiahan hän oli talolta tullut hakemaan. Tosin Rasmus oli olettanut kysymystensä ihan aikuisten oikeasti olevan retorisia – vastauksia vailla olevia, eksistentiaalisia typeriä pohdintoja ja jonninjoutavaa jossittelua. Mutta Kaarlo vastasi.

-”Et voi pysähtyä, vaikka haluaisit. Voit istua siinä, nahkaisella ja kuluneella sohvallani täysin liikkumatta, ja liikut silti. Tahtomatta. Me pyörimme – maa pyörii. Heh. Älä suutu, tässä ei toki ole kyse avaruudellisista asioista, vaan me, ihmiskunta, olemme unohtaneet muita perustavanlaatuisia, maanpäällisiä seikkoja, kuten sen että mikään ei koskaan pysähdy.”

Rasmus ei peitellyt sitä, että hänen mielenkiintonsa oli herännyt, muttei halunnut silti vaikuttaa liian innokkaalta, lapselliselta. Hän antoi Kaarlon jatkaa.

-”Yhteiskunnalliset muutokset, luonnonvalinta. Älykkyysosamäärältään ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan heikoimpien laiminlyöminen sosiaalisella ja taloudellisella skaalalla – ne ovat kaikki evoluutiota, raa’an oloista darwinismia. Me, ihmiset lajina, kehitymme. Huomisen ihminen on uusi ihminen, eilisen ihminen on mennyttä. Sopeutumaton, adaptoitumaton, jopa heikoksikin kutsuttava osuus, jää auttamatta jälkeen, hehän ovat jo jäljessä, vaikka etiikan silmien alla näyttäisivätkin olevan samalla viivalla. ”

Rasmus oli kauhuissaan. Miten tämä selkeästi harhainen vanhus pystyi ajattelemaan niin kyynisesti, niin epäinhimillisesti, suorastaan natsin lailla? Inhimillisyys oli kadonnut huoneesta minuuteissa. Rasmus oli varma, että Kaarlo, alias Charles72, oli katkeroitunut poikamies, yksinäisyydessään marinoitunut ja synkissä ideologioissaan hautunut ikuinen pessimisti. Sitten hän näki kuvan.

-”Siinä on vaimoni ja lapseni. Ja heh, olemme edelleen perhe. Ja sangen onnellinen perhe, vaikka itse sanonkin.”

Takan päällä oli valokuva Kaarlosta ja hänen perheestään, kiltin näköisestä vaimosta ja pienestä tytöstä.  Rasmuksen oli kuitenkin pakko puhua.

-”Entä rakkaus? Armo? Altruismi? Yhteisöllisyys? Sinun sanasi, ajatuksesi, ne ovat sairaita... Kylmiä.”

Kaarlo purskahti nauruun.

-”Ha ha! Rakkaus. Rakkaus hämää sinua siihen asti, kun on liian myöhäistä. Se sitoo sinua ihmiseen tai ihmisiin niin kauan kuin annat sen niin tehdä, ja päästää lopulta ehkä irti, kun et enää voi sitoa itseäsi mihinkään muuhun. Kuin hyppäisit pilvenpiirtäjän katolta pyörtyen, mutta heräisit metri ennen maankamaraa. Vain juuri ennen väistämätöntä, sydäntä murskaavaa törmäystä. Vain hetki ennen loppua.”

Rasmuksella oli abstrakti olo. Hänen oli vaikea uskoa onnellisen perheenisän suoltavan tällaista paskaa. Kaarlo jatkoi.

-”Evoluutio.. Darwinismi.. ne ilmenevät maailmassamme tavoilla, joita emme sisäistä. Olemme unohtaneet, että kaikki liikkuu. Jokainen vanhenee, asiat, ihmiset. Maailma ei ole julma, se yksinkertaisesti ei vain odota ketään. Olemme unohtaneet. Sinä, Rasmus, olet unohtanut. Ja siinä yksinkertaisuudessaan on sinun ahdistuksesi syy.”

Rasmus nousi sohvalta, käveli eteiseen ja puki kenkänsä, ja astui ulos sanaakaan sanomatta. Pihalla hän katsoi suoraan aurinkoon. Sisällä Kaarlon saattoi kuulla ihmettelevän hänen lähtönsä odottamattomuutta.