Hänen nimensä oli osuvasti Kaarlo. Netissä hänet oli tunnettu nimimerkillä ”Charles72”. Rasmus oli ollut lievästi yllättynyt, kun omakotitalon ovea ei ollutkaan avannut rillipäinen, kalpea ja kevytrakenteinen nörtti, vaan parrakas ja iäkäs vanha mies.

-”Terve. Tule sisään vain. Kengät voi jättää tähän telineeseen.”

Rasmus astui sisään. Hän oli tullut tapaamaan internetin tiedefoorumilla kulttisuosioon noussutta mystistä hahmoa viimeisenä oljenkortenaan saadakseen apua häntä jo kauan piinanneeseen ahdistukseen, jota eivät edes kalliit terapeutit ja vielä kalliimmat hermolomat olleet saaneet taltutetuksi. Charles72 oli luvannut hänelle ratkaisun: vastaukset kaikkiin Rasmusta hermostuttaviin elämänfilosofisiin kysymyksiin.

Kaarlo istui punaiselle nojatuolilleen olohuoneeseensa, jossa kliseisen klassiseen tyyliin oli myös vanha takka, joka ei nyt, keskellä päivää, kuitenkaan palanut. Rasmus istuutui häntä vastapäätä isommalle sohvalle, ja katsoi odottavasti Kaarloa.

- ”Sinulla oli joitain tärkeitä kysymyksiä minulle, Rasmus?” Kaarlo meni heti asiaan.

-”Kyllä. Haluan tietää, mikä tätä maailmaa vaivaa, heh...” Rasmus naurahti levottomasti lausuessaan abstraktilta tuntuvaa, retorisen oloista kysymystään.

Myös Kaarlo hymähti. Rasmus jatkoi: ”Ihmisiä syrjäytyy, ja heitä ei auteta. Talous ja yhteiskunta muuttuvat erikoiseen suuntaan, köyhiä sorretaan yhä enemmän, pienyrittäjien elämästä  tehdään helvettiä, vaikka juuri he olisivat se voima, jota työllisyys tässä maassa eniten tarvitsee. Mitä ihmettä! Ja tämä vain yksi oman kotimaamme ongelmista.”

Miehet vakavoituivat.

-”Ulkomailla asiat vasta ihmeellisesti ovatkin. Köyhyyttä, väkivaltaa, rikollisuutta, terrorismia, sotaa. Epätasa-arvo kukoistaa enemmän kuin koskaan. Itsekkyys on huipussaan!”

Kaarlo katsoi tyynesti Rasmusta silmiin.

-”Ja miten tämä kaikki liittyy sinuun Rasmus..?”

-”En vain ymmärrä, ja se ahdistaa minua. Haluan tajuta. Auta minua ymmärtämään! Miksi maailmastamme on tullut näin outo? Mitä tämä digitalisaatio ja muu kehitys tekee ihmisistä? Petoja, välinpitämättömiä, pahoja! Eilen näin nuoren miehen ilman vaatteita palelemassa keskustorilla, hän näytti kuolevan. Kukaan ei pysähtynyt auttamaan häntä, ei edes kysynyt häneltä mitään. Ei kukaan! Miksei!?”

-”Olet unohtanut asioita.” Kaarlo huokaisi äänekkäästi.

-”M-mitä..?”

-”Monet ovat unohtaneet. Tärkeitä asioita. Sinä et pysty pysähtymään, en minä, ei kukaan.”

Rasmus päätti kuunnella mitä Kaarlolla oli sanottavanaan, vastauksiahan hän oli talolta tullut hakemaan. Tosin Rasmus oli olettanut kysymystensä ihan aikuisten oikeasti olevan retorisia – vastauksia vailla olevia, eksistentiaalisia typeriä pohdintoja ja jonninjoutavaa jossittelua. Mutta Kaarlo vastasi.

-”Et voi pysähtyä, vaikka haluaisit. Voit istua siinä, nahkaisella ja kuluneella sohvallani täysin liikkumatta, ja liikut silti. Tahtomatta. Me pyörimme – maa pyörii. Heh. Älä suutu, tässä ei toki ole kyse avaruudellisista asioista, vaan me, ihmiskunta, olemme unohtaneet muita perustavanlaatuisia, maanpäällisiä seikkoja, kuten sen että mikään ei koskaan pysähdy.”

Rasmus ei peitellyt sitä, että hänen mielenkiintonsa oli herännyt, muttei halunnut silti vaikuttaa liian innokkaalta, lapselliselta. Hän antoi Kaarlon jatkaa.

-”Yhteiskunnalliset muutokset, luonnonvalinta. Älykkyysosamäärältään ja fyysisiltä ominaisuuksiltaan heikoimpien laiminlyöminen sosiaalisella ja taloudellisella skaalalla – ne ovat kaikki evoluutiota, raa’an oloista darwinismia. Me, ihmiset lajina, kehitymme. Huomisen ihminen on uusi ihminen, eilisen ihminen on mennyttä. Sopeutumaton, adaptoitumaton, jopa heikoksikin kutsuttava osuus, jää auttamatta jälkeen, hehän ovat jo jäljessä, vaikka etiikan silmien alla näyttäisivätkin olevan samalla viivalla. ”

Rasmus oli kauhuissaan. Miten tämä selkeästi harhainen vanhus pystyi ajattelemaan niin kyynisesti, niin epäinhimillisesti, suorastaan natsin lailla? Inhimillisyys oli kadonnut huoneesta minuuteissa. Rasmus oli varma, että Kaarlo, alias Charles72, oli katkeroitunut poikamies, yksinäisyydessään marinoitunut ja synkissä ideologioissaan hautunut ikuinen pessimisti. Sitten hän näki kuvan.

-”Siinä on vaimoni ja lapseni. Ja heh, olemme edelleen perhe. Ja sangen onnellinen perhe, vaikka itse sanonkin.”

Takan päällä oli valokuva Kaarlosta ja hänen perheestään, kiltin näköisestä vaimosta ja pienestä tytöstä.  Rasmuksen oli kuitenkin pakko puhua.

-”Entä rakkaus? Armo? Altruismi? Yhteisöllisyys? Sinun sanasi, ajatuksesi, ne ovat sairaita... Kylmiä.”

Kaarlo purskahti nauruun.

-”Ha ha! Rakkaus. Rakkaus hämää sinua siihen asti, kun on liian myöhäistä. Se sitoo sinua ihmiseen tai ihmisiin niin kauan kuin annat sen niin tehdä, ja päästää lopulta ehkä irti, kun et enää voi sitoa itseäsi mihinkään muuhun. Kuin hyppäisit pilvenpiirtäjän katolta pyörtyen, mutta heräisit metri ennen maankamaraa. Vain juuri ennen väistämätöntä, sydäntä murskaavaa törmäystä. Vain hetki ennen loppua.”

Rasmuksella oli abstrakti olo. Hänen oli vaikea uskoa onnellisen perheenisän suoltavan tällaista paskaa. Kaarlo jatkoi.

-”Evoluutio.. Darwinismi.. ne ilmenevät maailmassamme tavoilla, joita emme sisäistä. Olemme unohtaneet, että kaikki liikkuu. Jokainen vanhenee, asiat, ihmiset. Maailma ei ole julma, se yksinkertaisesti ei vain odota ketään. Olemme unohtaneet. Sinä, Rasmus, olet unohtanut. Ja siinä yksinkertaisuudessaan on sinun ahdistuksesi syy.”

Rasmus nousi sohvalta, käveli eteiseen ja puki kenkänsä, ja astui ulos sanaakaan sanomatta. Pihalla hän katsoi suoraan aurinkoon. Sisällä Kaarlon saattoi kuulla ihmettelevän hänen lähtönsä odottamattomuutta.