Vuodatuksen blogialusta on todistanut bloggaamisen ylösnousun, ja ollut läsnä somen vallankumouksessa. Mutta nyt aika on ajanut sen ohi. Jos et siirry aikojen mukana, ajat siirtävät sinut sivuun.

Blogini siirtyy ja jatkuu täällä: https://kirjoitinkovainitselleni.wordpress.com/

Jukalla ja Petralla oli ollut kaikki. Upea oma talo Mustiossa, pieni ja omalla tavallaan söpö ranskanbulldog Retu, ja hyvät työpaikat, Jukalla sijoitusalalla ja Petralla museoamanuenssina.

Nyt Jukka kuitenkin kellui valtameressä.

Siinä ei tarvinnut tehdä mitään. Vesi oli suolaista, ja siinä kelluminen helppoa. Jukka makasi lähes tyynen pinnan päällä selällään ja katseli silmiään siristellen pilvetöntä taivasta, ja punertava aurinko oli laskemassa horisonttiin. Ketään ei ollut näköpiirissä. Ei kuulunut äännähdystäkään, ei tuulen ulinaa, aaltojen liplatusta, lintujen lepatusta, ei mitään. Jukka oli varma siitä, että hänen alapuolellaan makaava meri oli kilometrejä syvä. Se ei pelottanut häntä. Sen takia hän nyt keskellä ulappaa yksin kellui, mikään ei ollut pelottanut häntä enää pitkään aikaan.

Petralle Jukka oli puhunut liikematkasta Kanariansaarille lähtiessään, mutta se oli ollut valhe. Petra ei ollut epäillyt mitään, miksi olisi. Perillä Jukka oli vuokrannut kalastusveneen Gran Canarialla sijaitsevalta suuremman luokan satamafirmalta, joka vaikutti sangen turtuneelta kilpakalastusta harjoittaviin ökypohattoihin, sillä kahden kysymyksen jälkeen Jukalla oli jo ollut veneen avaimet käsissään.

Jukka oli lähtenyt vesille, ja ajanut veneellään niin pitkälle, kuin oli tuntunut sopivalta. Niin pitkälle, ettei mitään ollut enää näkynyt, ei maata, ei muita veneitä, ei valonkajastusta. Ei mitään. Sitten hän oli tukenut veneen ratin kohtisuoraan eteenpäin ja lukinnut kaasun lievästi pohjaan, ja paatin kiihtyessä oli hän itse hypännyt mereen. Noin kahden tunnin kuluttua oli hänen vuokraamansa vene tyystin kadonnut horisonttiin. Mitään pelkoa muistuttavaa ei tuolloinkaan ollut hiipinyt Jukan ajatusmaailmaan. Meri ja mieli olivat olleet tyyntä yhtä kaikki.

Pelko ja sen rippeet olivat karistuneet Jukan harteilta ajan myötä. Ensin isä oli kuollut, ja Jukka oli muistanut kuolevaisuutensa. Sitten äiti oli vaipunut masennukseen, ja Jukka oli muistanut haavoittuvaisuutensa. Petrassa Jukka oli nähnyt varauksettomasti iloisen asenteen elämään, suuren sydämen ja kauniin ihmisen, ja olikin ihastunut tähän lähes välittömästi. Äiti oli kuollut muutama vuosi isän jälkeen - se ei ollut tullut Jukalle yllätyksenä. Tuolloin Petra oli tuntunut tarrautuneen Jukkaan yhä tiukemmin, ehkä myötätunnosta, ehkä pelosta jäädä yksin. Sitäkään pelkoa Jukka ei enää tuntenut. Hän kuvitteli vaihtoehtoista loppuelämää yksinäisyydessä, vailla Petraa, ilman kavereita, ei perhettä, ei sukulaisia. Hän välittömästi huomasi, kuinka samalta tuo kuvitelma tuntui, kuin jokainen hetki hänen sen hetkisestä elämästään.

Pimeys oli laskeutunut. Meri tuntui hieman kylmemmältä, mutta se oli yhä lähes peilityyni. Pelastusliivit helpottivat Jukan huoletonta kellumista valtameressä; eihän hän sentään itsetuhoinen ollut. Hän mietti, kuinka monta metriä oli liikkunut näennäisesti vain paikallaan kelluessaan, tuskin kovin monta. Tähdet ja kuu valaisivat mustaa merta taianomaisesti, ja niiden valo peilautui meren pinnasta häikäisevästi.

Psykiatri oli sanonut suoraan, ettei ollut osannut auttaa Jukkaa. Eri lähestymistavat eivät olleet tuoneet mitään päivänvaloa siihen, miksei Jukka tuntenut pelkoa mistään asiasta. ”Kuolemanpelko on meihin ohjelmoitu, kyllä sinä sitä tunnet”.  Jukka oli nyökännyt, mutta häntä huvitti tuolloin suunnattomasti teeskennellä myöntyvänsä siihen luonnolliseen faktaan, että hänkin oli ihminen. Eihän hän tästä nauttinut, eikä yrittänyt olla millään tavalla uniikki lumihiutale. Hän oli tullut hakemaan apua. Ja siinä hän nyt oli, nyökkäilemässä psykiatrin väärää olettamusta hänestä oikeaksi, mahdollistaessa tätä terapiaistunnon irvikuvaa todeksi.

Myös töissä oli alkanut mennä huonosti, koska Jukka oli alkanut tekemään asiakkaidensa hänelle uskomilla varoilla sijoituksia vailla minkäänlaisia riskianalyysejä. Hän ei yksinkertaisesti nähnyt syitä olla tekemättä niitä sijoituksia.

Todettuaan psykiatrisen hoitomuodon epäonnistuneen surkeasti hänen kohdallaan, oli Jukalle tullut päivä päivältä yhä selvemmäksi se ainoa keino tuon eksistentialistisen tuskan helpottamiseen. Hänen olisi löydettävä pelkonsa.

Siksi Jukka nyt kellui yksin tyynellä Atlantin valtamerellä, keskellä ei mitään. Mutta vielä hän ei pelännyt. Ehkä piti odottaa myrskyä. ”Onko tämä itsekästä? Onko tämä itsekkäin teko, jonka olen koskaan tehnyt?” Jukka ajatteli Petraa. Petra tunsi varmasti pelkoa kuten normaalit ihmiset, miten hänelle kävisi kaiken tämän jälkeen? Jukka ei halunnut ylianalysoida tilannetta. Heti, kun pelko löytäisi hänet, hän yrittäisi pelastaa itsensä.

Yö oli jo pitkällä. Meri oli alkanut aaltoilla hieman, ja Jukka kuuli, kuinka se hiljaa kohisi ja keinutti häntä hempeästi. "Kun aurinko nousee, minä alan uida", ajatus varmistui hänen päässään. Hän uisi, kunnes kohtaisi veneen, joutuisi hain uhriksi, pääsisi rannalle tai hukkuisi. Se kaikki oli alkanut tuntua allegorialta. Valtameri oli kuin koko elämä, mitään varsinaista eroa ei ollut keinua sen keskellä pelottomana ja tunteettomana, kuin yrittää elää elämää kuivalla maalla, onttona ja tarkoituksettomana kuin jonkinlainen tyhjä kuori. Jukka olisi niin merellä kuin normaalissa arjessaan suunnistava mitään kompassia vailla, samalla odottaen jonkinlaista kipinää, vastareaktiota hänen vääjäämättömyydelleen. Hän olisi kelluva elämän ulapalla siinä toivossa, että tuntisi jälleen joskus jotakin.

Auringon ensisäteiden saavuttaessa Jukan vasemman jalan varpaat, tajusi hän kuitenkin jotakin merkittävää.

Hänhän oli pelännyt jotakin kokoajan.

Sen illan, yön ja aamun. Siinä kilometrejä syvän Atlantin yllä lipuessaan, hän oli oikeasti ollut kokoajan peloissaan. Jukka ei ollut pelännyt hain hyökkäystä, hukkumista tai rajuilmaa. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa. Jukka ei ollut myöskään pelännyt Petran puolesta, koska hän tiesi Petran olevan moninkertaisesti vahvempi ihminen, kuin hän itse voisi koskaan olla.

Mutta hän oli pelännyt, ei vain tuossa nimenomaisessa tilanteessa, ajassa ja paikassa, vaan itseasiassa koko elämänsä ajan.

Jukka pelkäsi elämää. Hänen pelottomuutensa oli ollut pelkoa itsessään. Hän oli pelännyt sitä suurinta luonnollisuutta, sitä ainoaa asiaa, joka todella tekee ihmisistä ihmisiä: elämänjanoa. Koska oikea elämä, se on pelkoa täynnä. Pelkoa aina pyöräilyn opettelusta naapurin lapsen kertomiin kummitustarinoihin. Pelkoa ensimmäisestä koulupäivästä; pelkoa siitä, että koulussa tulee kiusatuksi - ja pelkoa siitä, tuleeko edes huomatuksi. Pelkoa oman lapsen syntymästä ja kuolemasta, työstä ja työttömyydestä. Tulemisesta rakastetuksi, ja pelosta tulla jätetyksi. Pelkoa vanhenemisesta, ja siitä, ettei tehnyt elämällään tarpeeksi ja siitä, että valitsi aina väärin.

Jukka pelkäsi, ettei tulisi koskaan kokemaan noita kaikkia pelkoja. Sillä jokainen niistä tuntui yhtä tärkeältä, eikä yksikään turhalta.

Aurinko nousi Atlantilla, jopa kirkkaampana kuin edellisenä aamuna, ja peilityynen meren koskemattoman kauneuden ja lumoavan hiljaisuuden saattoi rikkoa vain yksi uiva mies.

Ainoa asia mitä Julie rakasti enemmän, kuin vain hetkiä aikaisemmin keittiömestarin kuuluttamaa hummeririsottoa, rakasti hän itse keittiötä. Hän ei rakastanut mitään muuta yhtä paljon, kuin tuota stressintäyteisten kohtaloiden kyllästyttämää tilaa, jossa mitä elegantimpien ja kiehtovimpien ruokalajien kehittelyyn ja valmistamiseen paneuduttiin kuin toiseen elämään. Julien silmissä keittiö oli kuin patinoitunut, eri sukupolvia hyvin palvellut saunakauha, joka tukevasti linkoi yhä enemmän ja enemmän, rajummin ja rajummin vettä tulikuumalle kiukaalle, ja kaiken sen höyryn sumentaessa aistit, ja kuumuuden noustessa lähes sietämättömiin lukemiin oli hän tunteva jonkinlaista katkeransuloista tyydytystä, selittämätöntä onnea. Noina hetkinä hän tunsi tarkoitusta.

Sellaista oli ravintolakeittiössä, ja sitä Julie rakasti. Mutta nyt hänellä oli tämä pulma, tämä yllättäen ja täysin odottamattomasti ilmaantunut ongelma.

Julie oli 33-vuotias energinen, vastuullinen ja lähes työnarkomaani nainen, ja hän oli nähnyt jo lähes kaiken, mitä Sous Chef voi urallaan nähdä. Mutta sitten hän oli mennyt tekemään sen typerimmän, edesvastuuttomimman ja tuomittavimman teon, jonka nopeatempoisessa ja armahtamattomassa keittiöympäristössä kukaan voi tehdä. Hän oli ihastunut.

Painottaen sanaa ihastunut, ei rakastunut, koska hänelle ainoa oikea rakkaus voisi koskaan olla vain ruoka ja sen valmistus. Francie oli alkuun vaikuttanut olevan kuin kaikki miespuoliset keittiömestarit: koppava, ylimielinen sovinisti. Mutta Julie tiesi, mihin liemeen oli itsensä keittänyt, ravintolamaailma kun ei vielä tänä päivänäkään ollut naisille se tasa-arvoisin työympäristö. Kaksi tai kolme kuukautta sen jälkeen, kun Francie ja Julie olivat aloittaneet yhdessä työskentelyn, oli tapahtunut kuitenkin jotakin, joka oli muuttanut Julien käsityksen uudesta keittiömestarista mullistavalla tavalla.

Julie ja kaksi hänen alaistaan, nuori 20-vuotias apukokki Ramier ja pari vuotta tätä vanhempi Michelle olivat tuona kohtalokkaana iltana päättäneet lisätä Basbousan, egyptiläistä reseptiä noudattavan kakun iltatarjoilun erikoisuudeksi jälkiruokalistalle. Aamupäivän kattaus oli ollut erittäin raskas, ja keittiön henkilökunta kaipasi jotakin luovaa, rentouttavaa ja hauskaa – kuten kakkutalkoot. Ramier oli tuolloin työskennellyt ravintolassa vasta pari viikkoa, ja oli täten harjoittelija. Michelle sen sijaan oli Julien oikea käsi keittiössä, ja hän pyöritti käytännössä yksin suurinta osaa alemmista asemista, kuten salaatti-, kastike- ja jälkiruokapuolta. Tuolloin kakunpaiston lomassa Julie oli selkeästi kertonut Ramierille, mitä kakku sisältää, ja pyytänyt häntä kirjoittamaan ainesosat päivän listaan, jotta allergikot olisivat selvillä vesillä tilaustensa suhteen. Mantelia, kanamunaa, voita, siirappia... ja kookosta. Tunti iltatarjoilun alkamisen jälkeen oli ravintolapäällikkö tullut pysäyttämään keittiön toiminnan, ja karjunut yli kolmekymmentä minuuttia ravintolahenkilökunnalle. Pormestari, jolla tietenkin oli yksi harvinaisimmista yliherkkyyksistä maailmassa, kookosallergia, oli tilannut (tarjoilijan suosituksesta) juuri Basbousan, ja hän oli syötyään saanut vakavia hengitystieoireita ja toimitettu sairaalaan.  Kun ravintolapäällikkö oli kysynyt, kenen syytä katastrofi oli, ei kukaan ollut sanonut mitään. Michelle ja Julie olivat katsoneet Ramieriä, joka oli näyttänyt vangilta odottamassa vääjäämätöntä teloitustaan. 

"Minun syytäni", oli Francie tuolloin hiljaa taka-alalta sanonut. Muut eivät huoneeseen juuri astellutta keittiömestaria olleet huomanneet. He toki tuolloin tiesivät, että Francie oli ollut allekirjoittamassa uusia tavarantuottajasopimuksia koko iltapäivän, eikä näin ollut voinut olla paikalla kakkua listaan lisätessä – Julie oli tuolloin ollut vastuussa kaikesta. Francie oli ottanut syyt niskoilleen, ja ravintolapäällikkö oli ollut lähellä lyödä häntä. Tilanne oli lopulta rauhoittunut, ja ravintolapäällikkö oli poistunut kiroillen paikalta. Julie oli selittänyt nopeasti, silminnähden järkyttyneenä ja hädissään, Francielle kaiken mitä oli tapahtunut.

Ja silloin Francie oli ollut se joka oli lyönyt jotakuta. Ramierilla oli auennut huuli, ja Franciksen huuto oli kaikunut ravintolasalin puolelle: "Etkö sinä saatanan pentu tajua että joku olisi voinut kuolla tänään! Onneksesi pormestari on elossa... Muuten pitäisin huolen siitä, ettet astu keittiöön enää missään, koskaan!" Kaikki olivat kuitenkin säilyttäneet työpaikkansa, ja viikko tapahtuneesta oli kaikki ollut taas ennallaan ja rauhallista. Ainoastaan Julien sydän – se oli ruvennut hakkaamaan paljon normaalia kiivaammin. Itseasiassa se hakkasi kuin vimmattu aina, kun hän näki Francien. Keittiömestarin tulinen sielu oli hurmannut hänet. Ja se oli suurempi virhe, kuin tuon illan Basbousa-kakku.

Nyt oli kuitenkin jopa tärkeämpi ilta kuin tuolloin. Viis pormestareista, maan luetuimman aikakausilehden ruokakriitikko, Johannes Risle oli saapunut ravintolaan. Siksi juuri tämä hummeririsotto oli nyt tärkeämpää Julielle kuin hänen ihastumisensa. Julien keskittyminen oli toki ollut herpaantunut jo useita kuukausia. Hän huomasi katsovansa Francieta aina kun mahdollista. Julie hymyili aina kun Francie hymyili, ja hänen suunsa vetäytyi alaspäin kun Francie tuntui alakuloiselta. He juttelivat toki paljon, mutta ravintola-alan järkyttävän nopea aikataulu ei ollut jättänyt tilaa mahdollisuuksille. Vielä. Julie kuitenkin tiesi, että kun hän valmistaisi tämän hummeririsoton kuten aina, mitä syvimmällä kunnioituksella ja rakkaudesta ruokaan, ei kriitikko voisi syötyään tehdä muuta, kuin ikuistaa tuon mestariteoksen muistivihkoonsa, ja myöhemmin naputtaa sen puhtaasta kiihotuksesta tärisevillä sormillaan muiden kuolevaisten luettavaksi sellaisten sanojen saattelemana, ettei kyseisessä ravintolassa tulisi enää koskaan olemaan yhtäkään tyhjää pöytää. Ja juuri silloin kun he kaikki olisivat iloisia ja tulevaisuus näyttäisi täydelliseltä, Julie kysyisi Francieltä sen kysymyksen. Koska silloin, vain tuona hetkenä, olisi olemassa tuon nimenomaisen onnen kestävistä köysistä sidottu turvaverkko johon Julie voisi pudottautua, mikäli Francie ei tuntisikaan samoin.

Mutta ensin oli tehtävä risotto.

Michelle keitti paraikaa hummereita kypsäksi ja Ramier pilkkoi ruohosipulia. Julie lämmitti laakean pannunsa kuumaksi, lisäsi runsaasti oliiviöljyä, ja kaatoi pilkotun sipulin sihinän kera pannulle kypsymään. Sipuleiden muututtua hieman läpikuultavaksi, hän lisäsi risottoriisin, ja sekoitti sitä puulastallaan nopeasti niin, että riisi sai osuutensa pannun öljystä. Francie oli edellispäivänä valmistanut äyriäisliemen, joka nyt tuli tarpeeseen. Julie alkoi lisäämään lientä tasaisesti, aina kahden minuutin välein, samalla huolellisesti riisiä sekoittaen. Kaksikymmentä minuuttia voi käyttää järkevästi monella eri tavalla; juoksulenkillä, pörssisijoittamalla, puhelinsoitolla äidille. Mutta mikään muu kaksikymmenminuuttinen ei vetänyt vertoja tälle. Michelle viipaloi täydellisesti kypsentämänsä hummerilihan ja kantoi sen Julielle, joka lisäsi sen risottoon. Ramier toi Julielle hakkeloimansa ruohosipulin, ja risotto alkoi olla valmista. Julie maistoi lusikallisen, ja risoton maku vei hänet takaisin hänen nuoruutensa kesiin Mainen rannikolle, jossa hummeririsottoa tiistai-iltaisin valmistettiin; maku oli pehmeä, lähes kermainen, ja samalla merellisen täyteläinen. Julie käski Ramierin vielä sekoitella risottoa hieman, kun hän hakisi voin kylmätilasta.

Kun Julie palasi pian kimpale kirnuvoita käsissään, kukaan ei ollut risottopannun ääressä.

-"Mitä helvettiä täällä tapahtuu? Ramier!"

Julien huuto olisi sopinut paremmin armeijaympäristöön kuin ravintolakeittiöön, mutta se teki tehtävänsä: Ramier juoksi paikalle. "Anteeksi! Anteeksi! Liesi on sammutettu. Minun oli pakko käydä vessassa."

Julie huokaisi syvään, mutta huomasi onnekseen että risotto oli saavuttanut täydellisen koostumuksen kaikesta Ramierin huolimattomuudesta huolimatta. Julie lisäsi ison palan voita ja sekoitti sen risottoon. Ruoka oli saavuttanut lopullisen statuksensa, se oli nyt timantti, koko illan ratkaiseva jalokivi. Julie soitti kelloa, ja risotto lähti tarjoilijan kantamana ruokailusaliin.

Keittiön kolmikko odotti hermostuneina. Kaikki tiesivät, että olivat tehneet parhaansa. Yhtäkkiä keittiön ovi heilahti auki, ja Francie palasi takaisin keittiöön. Hänellä oli kädessään lautanen, joka oli lähes yhtä täynnä hummeririsottoa, kuin sen lähtiessä keittiöstä. Francie laski lautasen tiskille. "Maista tätä Julie", Francie kehoitti. Julie maistoi. Mainen rannikot olivat kaukana siitä, mitä hän suussaan tunsi. Suolaa.

-"Tässä on saatana kilo suolaa. Tätä ei syö kukaan. Mitä helvettiä?"

Francie nappasi lautasen Julien edestä ja paiskasi sen voimalla keittiön seinään. Sitten Francie painoi molemmat nyrkkinsä pöytää vasten ja katsoi alta silmäkulmiensa Julieta. "Maistoitko sinä tätä paskaa ennen kuin lähetit sen?" Julie nyökkäsi. "Ei helvetti. Sinä et maista mitään. Tänä iltana, juuri tänä iltana, kun sillä jumalauta on oikeasti väliä miltä mikäkin maistuu, sinä lähetät tuon paskakasan tämän maan luetuimmalle kriitikolle?"

Julien sydän ei enää hakannut. Hän näki Francien silmistä, että tämä ilta ei ollut oikea, eikä välttämättä mikään tulevakaan ilta. Francien silmissä ei ollut alakuloa, tämä oli jotain raivon ja syvän inhon välimaastossa vellovaa syvää sääliä. Julie oli hiljaa, ja tunsi kuinka kyynel valui hänen vasemmasta silmästään hänen poskensa poikki, kuin yksinäinen purjevene halkaisisi punaisen meren.

Francie poistui keittiöstä. Kaikki olivat hiljaa.

Julie haukkasi henkeä ja suuntasi katseensa Ramieriin. "Kosto", hän ajatteli. "Ramier oli suolannut risoton kostona siitä, mitä kuukausia sitten pormestarin kakun kanssa tapahtui." Julie ei halunnut tuhlata aikaa pettymyksensä sulatteluun.
- "Ramier, sinä olet erotettu. En halua nähdä sinua enää tässä keittiössä." Julie lausui potkut kylmäeleisesti ja alkoi siivoamaan Michellen kanssa keittiötä. Ramier asteli vähin äänin ulos keittiöstä.

Puolenyön maissa koko keittiö oli saatu siivottua. Ravintola oli tyhjä, ja Julie aavisti, että se tulisi olemaankin suhteellisen tyhjä tulevaisuudessa. Julie ja Michelle istuivat ravintolan lastauslaiturilla, jalkojaan kylmässä syysillassa heilutellen. Avattu, puolillaan oleva pullo punaviiniä istui heidän välissään. Julie tunsi helpotusta. Ajatus Franciesta tuntui nyt kaukaiselta, lähes lapsellisen naiivilta kaipaukselta. 

-"Tiedän, mitä tämä ilta merkitsi sinulle. Olen pahoillani." Michelle lohdutti Julieta.

Julie katsoi maahan hiljaa, mutta  Michelle jatkoi: "Francie." Julie käänsi katseensa Michelleen.

-"S-sinä tiesit?"

-"Me kaikki tiesimme. Varmasti Franciekin, jossain määrin... En ole nähnyt sinun katsovan koskaan ketään sillä tavalla Julie. Ja sinä katsoit häntä aina."

Julie katsoi Michelleä tarkemmin. Michellen pupillit tuntuivat laajentuneelta, ja hän vaikutti hermostuneemmalta kuin koskaan, edes keittiössä.

-"J-jos sinä vain. Olisit katsonut muualle välillä. Olisit katsonut lähemmälle. Olisit nähnyt, kuinka minä kärsin."

Michelle siirtyi lähemmäksi.

-"Minun oli tehtävä jotain. Meidän vuoksemme. Sinun. Ja minun."

Julie oli kauhistunut. Suola.

Julie löi avokämmennella Michelleä, nousi ylös ja ryntäsi takaisin keittiöön, ja huusi mennessään, ettei ollut kiinnostunut.

Michelle tunsi veren pakkautuvan hänen poskeensa, ja sitä nipisteli hieman. Lyöntiä lähemmäksi hän ei ollut Julieta koskaan päässyt, ja nyt oli ilmiselvää, ettei luultavasti tulisi sen lähemmäksi pääsemäänkään. "Ehkä meidät kaikki on tuomittu elämään vain yhden rakkauden tähden", hän tuolloin tuumasi.

-"Sä vitun pelle voit viedä ton suvaitsemattomuutes pois täältä!"

Sakari ja Mazdak huusivat kurkku suorana toisilleen, ja heidän ympärillään ollut porukka ei tiennyt kannustaako vai toppuuttaako tilanteen kehittymistä.

Sebastian yritti tuoda mielipidettään esiin, mutta kukaan ei kuunnellut häntä. Aluksi muutama oli jopa kiinnittänyt häneen jonkinlaista inhimillistä huomiota, mutta nyt porukka keskusteli (lähinnä huusi) vain keskenään, Mazdak ja Sakari pääesiintyjinään, huolimatta Sebastianin alituisista yrityksistä päästä mukaan seurueen kommunikaatioon ja saada oma äänensä kuuluviin.

Aina silloin tällöin kesken kiivasta ryhmädynamiikkaa, pienen ohikiitävän hetken ajan, joku katsoi Sebastiania suoraan silmiin. Sebastian ei täysin ymmärtänyt miksi, ja kallisti päätään hieman, ikään kuin salaiseksi merkiksi tuijottajalle osoituksena siitä, ettei hän oikein tiennyt miten olisi olemassaoloaan paremmin koko häntä sivuuttavalle ryhmälle enää markkinoinut.

Sebastian kuunteli Sakarin ja Mazdakin loputonta väittelyä maahanmuutosta, rasismista ja terrorismista. Sebastianille ne olivat vain sanoja, eikä hän ymmärtänyt niistä mitään. Mutta ääni porukassa yltyi entisestään ihmisten alkaessa herjata Sakarille jotakin sangen samantekevää. Päästäkseen mukaan ryhmään, yritti Sebastiankin hieman haukkua Sakaria. Se ei kuitenkaan edesauttanut enää kenenkään tilannetta, ja koko talo tuntui silmänräpäyksessä täyttyneen negatiivisella energialla.

Liisa lähestyi Sebastiania, ja ehdotti: "Me voitaiskin varmaan mennä ulos tässä vaiheessa".

Liisa ja Sebastian kävelivät korttelia ympäri, ja Sebastian yritti kuunnella miten Liisa tulkitsi kärkästä tilannetta ryhmän kesken; lähinnä saadakseen ehkä jonkinlaisia vihjeitä siitä, miten hän, Sebastian itse, voisi tehdä itsestään huomionarvoisemman muiden silmissä. Liisan mielestä Sakari oli aina ollut hieman ennakkoluuloinen Mazdakista, tämän taustasta johtuen. Tämä kaikki oli johtanut Liisan mukaan turhan suureen älämölöön. Sebastian katseli taivaalle. Hän ei ymmärtänyt Liisan selityksistä oikeastaan sanaakaan, mutta hänestä oli kaikinpuolin virkistävää ja mukavaa jaloitella välillä ulkoilmassa. Vessahätä olikin ainoa seikka, joka häntä nyt häiritsi.

Liisa ja Sebastian saapuivat lopulta takaisin talolle, josta he olivat kävelylle lähteneet. Sebastian oli ollut hieman huvittunut, koska Liisa ei ollut juuri mitenkään reagoinut hänen pysähdyttyä puolimatkassa virtsaamaan kadun laidalle, mutta toisaalta ehkä se ei kuitenkaan ollut niin iso juttu tässä kaveripiirissä. Useimmiten joku oli Sebastianille vastaavanlaisesta toiminnasta kovaan ääneen valittanut, ja käskenyt etsimään "paremman paikan". Liisa oli kuitenkin ilmeisesti ollut ymmärtäväinen.

Sisällä tunnelma oli rauhoittunut. Mazdak istui keittiössä ja Sakari olohuoneessa, molemmat hiljaisina ja riitelyn väsyttäminä. Sebastianista tuntui, että loppujen lopuksi hän säästyi paljolta, kun ei osannut ottaa tiettyihin aiheisiin minkäänlaista kantaa. Oli ikään kuin parempi olla tuntematta vihaa, surua tai katkeruutta aiheista, jotka lopulta tuntuivat kovin yhdentekeviltä koko ihmisyydelle; hehän olivat lopulta kaikki samalla viivalla, vaikkeivat sitä itsekään enää välttämättä uskoneet tai tienneet. Toiset olivat typerämpiä ja kärkkäämpiä käytöksessään tai huolimattomampia puheissaan ja teoissaan kuin toiset. Heille tasa-arvoisuuden viiva oli jostain syystä, ehkä kiireessä tai odottamattomien tapahtumien seurauksena hämärtynyt, ja elämänmittaisen harhailun lomassa heidän moraalinsakin ehkä sumentunut. Vaikka mitäpä Sebastian ihmisyydestä edes tiesi, vain näkemänsä ja kuulemansa, ja se ei ollut kovinkaan usein nättiä.

Päivä vaihtui lopulta illaksi, ja Mazdak sekä Sakari olivat nöyrtyneet kättelemään toisiaan unohdetun riidan merkiksi. Liisa paijasi hellästi Sebastianin päätä, ja vaikutti iloiselta siitä että tilanne oli neutralisoitunut. Kaikki oli jälleen olevan kunnossa. Kaverukset alkoivat lähteä kukin omille teilleen, ja ihmiset hyvästelivät toisiaan haikein mielin.

"Ihmiset todella ovat erikoisia, niin hyvässä kuin pahassa", mietti Sebastian samalla, kun Liisa kiinnitti hihnaa takaisin tämän kaulapantaan.

Teppo hypisteli pientä koteloa pikkutakkinsa povarissa. Se oli varmasti mukana. Mutta missä kohtaa se olisi otollisinta ottaa esiin? Alkuruoan ja pääruoan välissä? Pääruoan jälkeen, ennen jälkiruoan tarjoilua? Teppo päätti odottaa sopivalta tuntuvaa hetkeä.

-"Näytät satumaisen kauniilta", Teppo kehaisi Heliä.

"Kiitos."

He molemmat istuutuivat tarjoilijan osoittamaan pöytään, ja ilta oli valmis alkamaan.

Alkuruoka: Prosciuttokinkkuun käärittyä tankoparsaa Neufchátel -homejuuston kera. Viininä Joseph Mellot Sancerre La Chatellenie (Valkoviini, Sauvignon Blanc, Ranska).

Heli mietti, miten selittäisi asian Tepolle. Häntä pelotti oma neutraalisuutensa; ei surua, ei vihaa, ei tunnetta lähestyvästä epätoivosta. Heli odotti oikeaa hetkeä päästää lopullisesti irti massiiviseksi, auringon kokoiseksi paisuneesta salaisuudesta, jota hän oli rintalastansa alla kivuliaasti nyt kolme vuotta kantanut. Ehkä kuitenkin olisi järkevintä odottaa hamaan loppuun, Tiramisuun asti, ennen kuin oli aika irrottaa?

Teppo ei voinut uskoa sitä, millainen onni hänelle oli suotu, kun hän oli löytänyt Helin kaltaisen naisen. Tepon veli oli aikoinaan illanvieton yhteydessä esitellyt paikallista tuttavakuntaansa, ja Heli oli ollut yksi näistä uusista muukalaisista joita Tepon elämä otti vastaan. Teppo oli kätellyt kaikkia tuttavuuksia, naisiakin, ja Heli oli ollut heistä ainoa, joka oli katsonut häntä suoraan silmiin, hymyillen. Se oli tehnyt selittämättömän vaikutuksen Teppoon, ja päivää myöhemmin heillä oli ollut jo päivämäärä treffeille. Liian helppoa ollakseen totta, liian hyvää ollakseen lumetta.

Pääruoka: Paahdettua ankanrintaa karviaisenmarjakastikkeella ja kurpitsapyreellä. Viininä Cloudy Bay Pinot Noir (Punaviini, Pinot Noir, Uusi-Seelanti).

Heidän suhteensa oli ollut lumetta. Niin Heli asian käsitti. Hän oli ollut aikaisemmassa suhteessa onnettomin nainen koko maailmassa. Mies oli ollut muuan rotevahko, kalju moottoripyöräkerholainen kolmissakymmenissään. "Sellainen kliseetön jengiläinen", oli Heli ensimmäiset puoli vuotta ollut varma. Sen jälkeen totuus oli paljastunut, ja sittemmin jäljellä oli ollut vain kaukainen toive paremmasta tulevaisuudesta. Mies oli ollut väkivaltainen narkkari, velkoihin itsensä käärinyt muumio, joka ei enää omista kirouksistaan välittänyt, vaan syyti vitsauksensa myös Helin niskaan. Parin vuoden jälkeen Heli oli ollut täysin voimaton. Hän oli käyttänyt viimeisen energiapiikkinsä oman henkensä, tai mitä siitä oli jäljellä, suojelemiseen, ja täten vihdoin saanut katkaistua tuon tuhoon tuomitun suhteensa. Ero ei ollut kaunis.

Teppoa jännitti. He keskustelivat näennäisesti pinnallisista asioista, kuten siitä miksi maito on valkoista ja miten magnetismi toimii. "Jälkiruoan aikana, silloin on oikea hetki ottaa sormus esiin", oli hän nyt varma. Teppo tiesi, että viimeiset kolme vuotta olivat olleet hänelle onnellisimmat koskaan. Ja tulevaisuus näytti lupaavalta. Aika Helin kanssa oli mennyt kuin siivillä, ja he olivat asuneet yhdessä jo yli puolitoista vuotta. Heli oli ollut kiinnostunut kaikesta mistä Teppokin: venäläisestä kirjallisuudesta, astrologiasta ja jopa metsästyksestä. Heli tuntui aina kuuntelevan, olevan tyyni ja rauhallinen, ja tällä kaikella oli ollut erittäin mieltä keventävä, raikastava vaikutus Teppoon. Hän oli rakastunut.

Jälkiruoka: Inkiväärinen sitrussorbetti.

Hän ei ollut rakastunut. Eräänä iltana, kun Helin tuttu oli pyytänyt häntä ulos viihteelle, oli Heli kuukausia eronsa jälkeen ensimmäistä kertaa rohkaistunut ja sanonut kyllä. Ja siellä hän oli tavannut Tepon. Teppo oli ollut kiltti, ja se oli riittänyt hänelle; he olivat päätyneet Tepon luokse yöksi. Teppo oli vaatinut Helin yhteystietoja heti seuraavana aamuna, soittanut vielä samana iltana ja pyytänyt häntä treffeille. Heli oli suostunut. Koska Teppo oli kiltti. Teppo oli aina kiltti. Teppo oli helppo ja hyvä. Heli oli jo silloin tiennyt, että asiat olivat edenneet liian nopeasti; että hän takertui johonkin turvalliseen ja lohduttavaan: pelastusrenkaaseen, joka oli vetävä hänet ylös siitä traumojen suosta, johon hänen ex-miehensä oli hänet jättänyt hukkumaan. Ei Tepossa varsinaisesti mitään vikaa koskaan ollut ollut. Heillä ei vain ollut mitään yhteistä — ei oikeasti. Heli oli tiennyt sen kolme vuotta. Hän ei ollut rakastunut Teppoon. Hän oli rakastunut vaivattomuuteen.

Hetki oli tullut. Teppo kurkotti povitaskuunsa, tarrautui hieman hikisellä kämmennellään tiukasti sormuskotelosta ja alusti asiansa:

-"On jotain... Mitä h-haluan sinulta kysyä, Heli."

Tepon sydän jyskytti nyt nopeammin kuin koskaan aiemmin hänen elämässään. Hän näki tulevan. Hän näki heidän yhteisen kotinsa, yhteiset lapsensa, ja yhteisen rakkautta ja iloa tulvivan tulevaisuutensa. Kaikki oli valmista.

Heli näki, kuinka Teppo kurkotti kätensä takkinsa alle, ja samassa hetkessä hän tiesi: hän tiesi, mikä tuli olemaan viimeinen yö, jolloin he nukkuivat yhdessä, ja hän tiesi mikä tuli olemaan ensimmäinen yö, jolloin hän nukkuisi jonkun muun kanssa. Hän tiesi, mikä tuli olemaan heidän ensimmäinen suuri riitansa, koetinkivi, ja hän tiesi, ehkä kokemuksesta, että sen seuraukset tulisivat olemaan jotain sellaista, joka muovaisi heidän molempien elämistä jotain paljon onnettomampaa, kuin mitä Teppo tällä hetkellä todennäköisesti pystyi edes kuvittelemaan. Teppo ei ansaitsisi sitä.

"Odota." Heli sanoi. Teppo hämmentyi, mutta piti otteen vielä povarissaan, tiukasti kiinni sormuksen kotelossa.
Heli hymyili ja katsoi Teppoa suoraan silmiin, täysin samalla tavalla kuin heidän tavatessa ensimmäistä kertaa.

- "Eiköhän tilata vielä kahvit."